— Äläs nyt, mitä varten?
— Historiaa, saksaa, venäjää —
— No niin, niin, mutta mitä varten?
— Noh, mitä varten! — matki Uuno: — mitä varten luetaan?
— Se on totta, sinähän kerran aijoit vähän niinkuin polyteknikoon.
— Niinkö polyteknikoon — mitäpä siitä olisi? Ei kyllä minä aijon ylioppilaaksi, jos totta puhutaan, sanoi Uuno terävästi ja vähän ankarasti katsahtaen Henrikiin. Siinä katseessa oli jotakin vanhaa.
Henrikin silmät menivät selälleen, mutta hän ei sanonut mitään, jäi vaan miettimään eikä kuunnellut enää Uunoa, joka rupesi pitemmältä lukujansa ja aikeitansa selittämään.
"Uuno privatistina ylioppilaaksi!" ajatteli Henrik. "Hän, joka oli jätetty keskeneräiseksi siitä syystä ettei ollut varoja, — oli ajateltu, että kylläksi on kun Johannes ja Henrik saadaan ylioppilaiksi. Uuno siis ottaa kuin ottaakin sen mikä häneltä kiellettiin. Eikö tuossa hänen äskeisessä katseessaan ollutkin loukatun ihmisen ilmettä, silloin kun hän sanoi: 'ei, kyllä minä aijon ylioppilaaksi'. Omituista, omituista!" Henrik puolestaan ei olisi ymmärtänyt panna semmoista arvoa ylioppilaana olemiseen: hän oli vaan istunut koulunpenkillä kunnes tuli eteen tutkinnot, suorittanut ne ja päässyt ylioppilaaksi. Mutta Uuno pyrki omin ehdoin sinne, omalla tarmollansa, oli tehnyt itsekseen työtä koko talven. Ja kaikkea vaan tuosta pienestä alkusyystä, mikä oli räpäyttämän verran välähtänyt hänen silmäyksessään: "te luulitte muka että mitä siitä Uunosta, mutta minäpä näytän teille!" Henrikiä säälitti ja liikutti Uuno, mutta ei hän mitenkään tältä kannalta päässyt kovaäänisen Uunon kanssa puheisin. Se oli välähtänyt ja mennyt. Koko tuo luukku hänen sieluunsa oli, kuten sanottu, vaan hetkeksi auennut, ja se oli sitten niin sulkeutunut, ettei siitä näkynyt vähintäkään jälkeä. Ja Uuno puhui nyt luvuistaan ja töistään niinkuin olisi niihin ryhtynyt vaan iloisesta isänmaallisesta velvollisuuden tunnosta.
Henrik alkoi nyt jostakin käsittämättömästä syystä käydä yhä enemmän alakuloiseksi, niin että Uuno rupesi, seuraa hakien, tekemään tuttavuuksia matkustajien kanssa, antautuen näiden kanssa kaikellaisiin käytännöllisiin keskustelu-aineihin. Jonkun maanviljelijän kanssa käytiin ensin läpi kaikki isonjaon järjestelyasiat. Mutta maanviljelijän erottua Toijalassa hän vasta tapasikin oikein mieleisensä otuksen. Se oli matkusteleva henkivakuutus-asiamies. Ja senjälkeen Uunosta ei enää paljon tietänyt. Keskustelu heillä syntyi tietysti henkivakuutus-asioista ja hän suorastaan nautti, hän ei tiennyt kuinka kyllin kyykistää vartalonsa toisen puoleen kuunnellakseen ja antaakseen vastauksia. Ei aikaakaan niin he jo nousivat pystyyn ja esittelivät itsensä toisilleen. Ja nyt alkoi heidän välillään ihan tuttavallinen keskustelu. He olivat sanalla sanoen löytäneet toinen toisensa. Uuno kyseli tuon toimen palkkaetuja ja "tantieemiä". Hänessä oli, kertoi hän naapurille — jo kauan sitten herännyt ajatus, että jokin semmoinen toimi voisi olla väliaikaisesti hyvin sopiva hänelle, sittenkuin hän jättää maanmittarityön.
— Vai niin, herra —— on maanmittari?