Henrik ei sanonut tähän mitään, mutta juuri sen vaitiolon Uuno ottikin vastaväitteeksi. Hän muuttui totiseksi ja vihasen näköiseksi, lakkasi käyttämästä viipurilaista murretta ja — aivan kuin puolustaakseen itseään — alkoi kiivaasti soimata ruotsinmielisiä, päättäen siihen, että parasta olisi kuin kaikki pantaisiin laivaan ja lähetettäisiin meren yli, "sittepähän pääsisivät emämaansa helmaan". Hän sanoi "emämaansa" erityisen suurella inholla.
Mutta Henrik ei sittenkään sanonut mitään, sillä hänen vaitiolemisensa väitti juuri sitä, mitä hän tarkoitti, ja mikä olisi ollut epämukava sanoihin pukea. Hän tarkoitti että mammahan oli ruotsalainen, että he, — ainakin Johannes ja Henrik, — olivat lapsuudessaan käyttäneet vaan ruotsia ja vieläkin sitä käyttivät läheisimmissä veljessuhteissaan. Uuno tunsi, että Henrik vaitiolollaan tätä tarkoitti ja vetosi heidän kotioloihinsa ja sisällisiin tunteihinsa. Ja kun nyt Uuno sittenkin jatkoi ruotsalaisten murjomista, kiihtyi ja suuttui hän itse niin että suupielet kalpenivat ja värähtelivät. Piti senvuoksi vaijeta ja jatkaa sanomalehden lukemista.
Veljesten väliin tuli näin jotakin epäsointua, ja he olivat pitkän aikaa puhumatta mitään toisilleen.
Ennen muinoin oli kotona joskus naurettu alaikäiselle Uunolle, kun tämä oli selittänyt olevansa punanen fenomaani, ja todella osoittanut sen sillä, ettei häneltä ollut kukaan pitkiin aikoihin saanut ruotsin sanaa suusta. Olipa ne kotolaiset taikka vieraat, jotka häntä ruotsiksi puhuttelivat, hän vastasi aina suomeksi. Ja siksi hänestä joskus sanottiin "meidän fenomaani". — Mutta kuka olisi luullut, että hän jatkoi samaan suuntaan vielä nytkin päästyään itsenäiseksi ja ruvettuaan elämään omaa elämäänsä!
Henrik tuli yhä enemmän uteliaaksi Uunon suhteen ja mietti hänen elämäänsä, vaikka he ulkonaisesti olivatkin riitaantuneet. Muistellen Uunon lapsuutta ja heidän leikkejänsä Henrikiä rupesi salaa naurattamaan, että Uuno siinä oli hänelle suutuksissa. Ja saadakseen välin entiselleen Henrik nyt teki hänelle myönnytyksen.
— No, no, — sanoi hän, kun Uuno pani sanomalehden penkille, — voihan sinulla sentään olla jotain oikeinkin. Onhan tämä Suomenmaa.
— Laivaan ne pitäisi kaikki, ja Ruotsiin! — jatkoi Uuno, mutta myönnytyksen johdosta ihan jo leppyneellä äänellä. — Mitä ihmeitä ne täällä tekevät, jos ei heille suomi kelpaa! Mokomatkin herrat! Heh! — Mutta huomattuaan vähitellen jälleen kiivastuvansa hän pysähtyi ja rupesi puhumaan muusta.
— Tiedätkös että minä olen talven kuluessa aika lailla lukenutkin, — sanoi hän olkapäät koholla, kädet polvia vastaan ojona ja huulet yhteenpuristettuina.
— Mitä lukenut?
— Matematiikkaa, algebraata, trigonometriaa —