— Kasso tuota kui se on sorja, — voi, voi, kui se on sorja!
— Tycker du värkligen att den där är vacker? — sanoi Henrik. Ja se, että hän käytti heidän vanhaa äidinkieltänsä, jolla he vaan joskus vaihtoivat kaikkein sisällisimpiä ja ihan kotoisia asioita, vaikutti että Uuno heti paikalla herkesi kurottamasta ulos, jätti ikkunan, istui Henrikiä vastapäätä ja junan lähtiessä liikkeelle he ensi kerran katsahtivat toisiansa silmiin.
Juna alkoi vauhdin lisääntyessä meluta niin, ettei heidän tullut sillä kertaa mitään sydämmellisempää puhuttua. Ja niin Uuno veti taskustansa Suomettaren, jonka oli ostanut asemasillalta, pani tummareunaiset rillit nenällensä — sekin oli aivan uutta Henrikille — ja alkoi suustansa ruuan jätteitä mauskutellen lukea lehteä. Pian hän oli löytänyt mieleisensä palasen ja jo nauroi niin että vatsa hytkyi. Suomettaren Matti löylytteli Päivälehteä, joka silloin oli äskettäin syntynyt, todistellen tämän viikinkiläisyyttä.
Kun Henrik ei nauranut sille paikalle, jota Uuno oli käskenyt hänen lukea, puisti Uunokin naurun kasvoistansa, niinkuin olisi sanonut: "no, leikit pois," ja rupesi äkkiä hyvin toimeliaan näköisenä ja junamelun tähden sangen kovalla äänellä puhumaan aijotusta rannikkoradasta. Hän osoitti Henrikin mielestä sangen suuria tietoja tämän rataehdotuksen vaiheista eri valtiopäivillä, vieläpä osasi tehdä selkoa erityisistä teknillisistä seikoista, jotka koskivat rautateiden rakentamista yleensä. Mutta lopultakin hän kiertyi takasin fenomaniaan ja rupesi taas puhumaan naurunsekaisesti. Sveesit olivat hänen mielestään iskeneet kirveensä kiveen. He toivoivat rannikkorataa oman ruotsalaisen väestönsä hyväksi "från Pyttisskär tili Hangöudd och två mil uppåt land," — sanoi Uuno tutkien Henrikin silmistä oliko tämä sukkeluus hänelle ehkä uusi.
— Kuules, — sanoi hän: — från Pyttisskär tili Hangö — —
— Kyllä minä olen sen kuullut, — sanoi Henrik.
— Mutta he erehtyvät suuresti, — sanoi Uuno; — kulkuneuvojen edistys noilla seuduilla, joilla tähän asti ei ole ollut mitään erityistä merkitystä tai vetovoimaa sisämaasta päin, vaikuttaa, että niihin nyt rupeaa tulvaamaan suomalaista työväkeä ja liikemiehiä, se on: juna viepi läpi sen maan suomalaisvirran, joka huhtoo viikinkien viimeisetkin jäljet puhtaiksi, he — he!
Henrik sanoi käyneensä kerran Kirkkonummella ja Siuntiossa ja että ne paikat olivat hyvin häntä miellyttäneet, että siellä oli ollut hyvin kauniita ja vaihtelevia kumpuja, mainiosti viljeltyjä maita ja jokaisella mökilläkin oli oma pikku puutarhansa, pihalla suuret vaahterat tai pihlajat, istutettuina aivan vaan kauneuden nimessä, — mihin suomalaiset ani harvoin panivat mitään arvoa. Ja yleensä tuntui kehittyneemmältä.
Silloin Uuno, aivan kuin olisi ollut vanha mies, naputtaen väitteensä vakuudeksi etusormen kynnellä johonkin penkkipuuhun, sanoi:
Ja sinä saat nähdä, että vielä ne paikat kerran kaikki muuttuvat umpi suomalaisiksi.