Tahtomatta antautua tutkimaan oliko hän saavuttanut ehdottoman varmuuden hän luuli tuntevansa, että se hänellä oli, ja piti siis lähempää ajattelemista tarpeettomana.
Kun tähän tulee lisäksi, että kevät oli ihan jo käsissä ja siis saattoi minä päivänä tahansa odottaa Uunoa Viipurista heidän lähteäkseen yhdessä pohjanmaalle äitiä ja Johannesta katsomaan, niin alkoi Henrikistä näyttää ikäänkuin kaikki olisi nyt selvinnyt ja valennut, ja kaikki vaikeat miettimiset ikuisiksi häipyneet hänen tieltään.
Ja oli vielä kolmaskin seikka, joka Henrikistä tuntui hauskalta. Se oli, että hän nyt keväällä, koko vuoden kärsittyänsä, vihdoinkin pääsee irti tästä hänen ikävästä kortteeristaan ja viimeisiä kertoja enää näkee vastenmielistä, punatukkaista Hilmaa.
Hän melkein tahallaan haastoi pientä riitaa talonväen kanssa, "sanoi ylös," ja vähää ennen Uunon tuloa muutti tavaransa väliaikaisesti kesänajaksi yksikerroksiseen hienoon puurakennukseen Punanotkonkadun varrella, josta kortteerista hänen toverinsa oli matkustanut pois.
III LUKU.
Uuno tuli Säkjärveltä päivettyneenä ja pulleana. Hänen silmäinsä valkuaiset välähtelivät tummain silmäkulmain ja sinisten silmäkehäin ohella, ja hänen raikas naurunsa pyöristi punasenruskean poskilihan ja paljasti hänen hyvät hampaansa. Hän oli aivan miehistynyt ja puhui Henrikille aikaihmisen asioita. Riemulla hän kertoi niistä monista maamittarielämän yhteydessä olevista seikoista, joista he eivät Henrikin kanssa koskaan ennen olleet puhuneet. Henrikiä vähän nauratti tämä asia; nauratti se, että tuo lapsukainen, jota vielä ihan äskettäin oli pitänyt torua ja käskeä, nyt näytti kokonaan unohtaneen vanhat välit, puhui kovalla ja nauravalla äänellä kaikellaisista toverien kepposista ja omista virkatoimistaan, naputteli niinkuin ainakin mies, tupakin hiveniä pois paperossin kannasta, pisti paperossin hampaittensa väliin, alkoi sitä silmät rypyssä sytytellä mutta jatkoi samassa hampaat yhteen litistettyinä puhettansa niinkauan kunnes tulitikku ehti sammua, raapaistakseen sitten muka hermostuneesti tulen toiseen tulitikkuun.
Uunolla ei ollut "virkavapautta" muuta kuin kaksi viikkoa, — mutta tämäkin oli hänelle vaan lisäsyy puhua kovalla äänellä ja olla tyytyväinen. Hän aikoi käyttää tuon lyhyen ajan sitä hupaisemmin, laski tarkkaan (yhä samalla rähisevällä äänellä) kuinka monta päivää menee menomatkaan, kuinka monta paluumatkaan ja kuinka monta päivää saa siellä oleskella. Hän veti esiin matkailija-kirjasen, aikatauluvihon junankulkuja varten, — tietysti ne kaikki hänellä olivat, — toimitteli, suunnitteli, ja kaikki oli hänellä kohta valmiina ja selvänä.
— Milloins myö sitt' männään? — sanoi hän; tietysti hän oli jo ehtinyt omistaa viipurilaisen murteenkin.
— Perjantaina, — sanoi Henrik ehdottelevasti ja epävarmasti. Uuno sanoi: Jaha, jaha! — Ja kohta oli Uunolla kaikki järjestettynä niin, että juuri perjantaina eikä minään muuna päivänä olisi enää ollut mahdollistakaan lähteä. Sormet tulivat avuksi: Kahdeksan päivää hänelle jää siellä-oloa varten, lukien maanantaista, jolloin he saapuvat perille. Ja hyräillen ja tavoitellen matalimpia basso-äänejä hän mennä pyyhkäsi kaupungille asioilleen niin että ovet vaan paukahtelivat hänen jäljessään.
Vasta perjantai-aamuna, kolmannen luokan vaunussa he varsinaisesti tapasivat toisensa. Kun he istahtivat vastakkain veti Uuno viimeisessä hetkessä entisellä nopealla ja meluavalla tavallaan Henrikiä mukaansa ikkuna-aukkoon ja osoittaen asemasillalla kävelevää kevytmielisen näköistä lettiniekka-neitiä sanoi: