Tämä vähän vavahutti Henrikiä, sillä se saattoi olla ajatusten johtolankana niihin ajatuksiin, joihin hän ei tahtonut vielä tulla. Mutta samalla häntä viehätti tuossa lauseessa se, että siinä oli sattuvasti juuri hänen oma monasti tuntemansa asia lausuttu: filosofian ja uskonnon ykseys.
Ja nyt seurasi kirjassa mahtava kuvaus uusista aurinkokunnista, kiertotähdistä, asutuista maailmoista, joissa elämän täytyi sykkiä voimakkaammin ja rikkaammin kuin meidän pienellä maapallollamme. Koko taivas tuntui aukeavan, ja oli aivan kun sieltä olisi tulvannut ihan uutta uskon ainetta. Henrikin oma, unohdettu tähtitaivas! Taas tuli eteen lapsuuden jumalankuva, ainoastaan äärettömän paljoa suurempana ja mahtavampana.
Henrikin valloitti omituinen mieliala: "Sieltähän minä ennenkin löysin jumalani, sinä onnettomana huutokauppa-yönä, ja sieltä se on löydettävä eikä mistään muualta," ajatteli hän.
Ja kun hän luki myöhään yöhön tätä kaunopuheliasta kirjaa, oli vihdoin niinkuin hän ei enää olisi mitään omia ajatuksia tarvinnutkaan, vaan kaikki selvinnyt itsestään.
Hänessä heräsi yhtäkkiä aate, että hän rupeaa tähtitiedettä tutkimaan tämmöisessä uskonnollisfilosoofisessa tarkoituksessa.
Sillä hetkellä sydän sykki melkein kuuluvasti. Hän antautuu niinkuin Flammarion pimeän yötaivaan mittaamattomiin syvyyksiin, hän on tekevä ahkeraan työtä, hän ei ole perääntyvä minkään vaikeuksien edestä, mutta aina on hänen tähtitieteellisen työnsä pohjana oleva tuo suuri, aatteellinen tarkoitus: kaikkivaltiaan tutkiminen.
Ja leipäkysymys, se järjestyi tällöin ihan itsestään. Joku pieni palkka observatoorio-työstä, siinä kaikki, mitä Henrik tarvitsi, sillä hänhän tyytyi niin tavattoman vähäiseen, kun vaan löysi oikean alansa ja mieluisensa työn. Henki kasvakoon, liha vähetköön!
Heti kun Henrik oli näitä asioita ajatellut, tuntui hänestä kaikki muu työ ihan sopimattomalta hänelle eikä häntä mikään muu olisi voinut enää viehättääkään.
Hän hankki itselleen myöskin muut Flammarionin teokset ja luki niitä innokkaasti. Niiden huutomerkeillä, tuhansilla superlatiivisilla apusanoilla varustetut kaunopuheliaat lauseet eivät vaivanneet häntä, sillä hän alusta asti innostui itsestään juuri siinä kohden missä kirjoittajakin ja tuntuivat siis kaikki huutomerkit olevan ihan paikallaan.
Tämä aika oli melkein onnellisin, mitä Henrik oli koko yliopistossa-olonsa aikana viettänyt.