"Lukisinko minä luonnontieteitä ja aikoisinko ruveta niitä opettamaan, jos olisin varoissa ja saisin tehdä mitä tahdon?"
Ensin hän oli valmis vastaamaan: miksen? Mutta sitten hänen piti ihan itsekseen punastua, kun hän ei sen paremmin osannut mennä sydämmensä pohjaan. Tietysti hän ei opettaisi siinä tapauksessa luonnontiedettä, vaikka se kyllä saattoikin olla hyödyllistä erittäinkin kaupunkilaislapsiin, jotka eivät osanneet erottaa varista haukasta. Hän ihan varmaan tutkisi omaa pääkysymystään, jos hän voisi tehdä todella mitä tahtoo. Mutta sen sijaan kuin tutkia oman sydämmensä kysymystä hän oli tullut ateistiksi ja oli suinpäin kiinni leipätyössä, oli tehnyt velan vastaisten tulojen toivossa. Ja uudestaan hänen piti punastua, tällä kertaa siihen määrään, että hiki nousi otsalle. Hän säikähti niin, että hänen piti turvautua vanhaan keinoonsa: panna kädet ristiin ja ruveta puhuttelemaan näkymätöntä olentoa, — sitä samaa, jonka hän oli itse muodostanut itselleen tuona onnettomana kuutamoyönä keskellä hävinneen kodin sekasortoa.
Ja hän lupautuikin takasin tälle jumalalle tuntematta mitään pelkoa, vaikka tiesi, että kaikki oli sen johdosta jälleen muuttuva. Hän vaan kysyi itseltään: mitä minun nyt siis on lukeminen, että voisin olla rehellinen omalle itselleni ja kuitenkin tulla toimeen ja maksaa velka? Mutta siitä korkeasta mielialasta, mihin rukous oli hänet nostanut, hän ei löytänyt vastausta tähän kysymykseen. Mitä enemmän hän ajatteli lukukysymystä, sitä suurempaan ristiriitaisuuteen ja epäselvyyteen hän tunsi alenevansa. Ihan näytti jo siltä kuin jumala olisi ollut väliäpitämätön siitä, mitä hän lukee. Silloin hän ihan epätoivoissaan ja melkein ääneen sanoi: mutta enhän voi maksaa velkaa, jos luen omin päin! Mutta ei hän saanut mitään vastausta tähän suoraan kysymykseen, päinvastoin hänestä tuntui niinkuin hänelle olisi vaan sanottu: ajattele itse.
Ja hän rupesikin ajattelemaan itse. Ensiksikin kävi nyt selville, että ainoa keino velkaa vastaan oli menojen äärimmäinen supistaminen, se on: tyytyminen vähimpään. Aina hän pikkuisilla syrjätoimillakin saattoi ansaita hiukan enemmän kuin minkä kulutti, sillä hän tiesi, kuinka äärettömän vähän hän tarvitsee, jos vaan niikseen tulee. Tuo yritteleminen: kuluttaa äärimmäisen vähän, oli joskus häntä huvittanutkin. Ja jos nyt velasta pääseminen todella olisi kysymyksessä, niin saattoi hän sitä ihan vaan urheillakseen ruveta lyhentelemään milloin markalla milloin kymmenellä. Niinpian kuin hän oli tämän ajatellut, oli hänelle ihan selvä, että velasta pääseminen täytyi heti tulla yhdeksi hänen tarkoituksistaan, ja koko tuo entinen suunnitelma: tehdä vielä lisävelka, että pääsisi ensin tuottavaan paikkaan, näytti hänestä jo ilmeisesti väärältä. Tämä tienhaara oli sellainen, että toinen tie vei hänen sydämmensä halua, yksinkertaisuutta ja kieltäytymistä kohden, toinen taas ajallista tulevaisuudenkuvaa kohden ja lupaili nautintoa ja keveyttä elämässä. Ei Henrik kuitenkaan epäillyt kumman valitsisi, heti kun hän vaan oli selvyyteen päässyt, että siinä todellakin oli kaksi eri tietä. Hänelle oli vielä epäselvänä ainoastaan seuraava seikka: Kun hän nyt velkansa maksamiseksi ryhtyy syrjätöihin rahan ansaitsemista varten, niin minkälaatuinen on oleva se päätyö, joka ei saa tarkoittaa toimeentulokysymystä, vaan ainoastaan hänen sydämmensä kysymystä?
Henrik jätti tämän seikan tuonnemmaksi, arvellen että kyllä se itsestään sitten selviää. Ja hän siis ryhtyi ensiksi hankkimaan syrjätöitä, ja rupesi heti hommaamaan itselleen halvempaa kortteeria.
Kortteerin hän löysi syrjäisen merikadun varrella, juuri sen kortteerin, missä hän nyt asui. Eikä kestänyt kauan ennenkuin hän oli haalinut itselleen kaikellaisia syrjätöitä joka taholta: oli hänellä käännöstöitä, oli korjauksia, oli yksityistunteja. Ja kaikki tämä puuha innostutti ja huvitti häntä. Tuli kunnianasiaksi ehtiä jokapäivä kaikki säntilleen ja vielä vähän lisäksi ja seuraavana päivänä vielä vähän entisenkin lisäksi. Hän oli laskenut, että jos näin asiat menee, niin velka pitäisi olla maksettu viidessä vuodessa. Mutta nyt hän joka päivä ponnisti voimiaan, että tuli tehtyä hiukan ylimääräistä, ja häntä huvitti ajatella että hän ikäänkuin salaa itseltänsä — kummastuttaa itsensä sillä, että suorittaakin velan ylimääräisten säästöjen avulla ennen tätä aikaa. Hän oli niin innoissaan näistä monimutkaisista ansio- ja säästöaikeistaan, että iltasin vielä sänkyyn tullessaan hän kuherteli niiden kanssa ja usein ei tahtonut saada niiltä unta. Ja hän kun oli pelännyt, että kenties hän oli laiska, ja että siinä muka saattoi olla koko vika hänen saamattomuuteensa lukuasioissa! Nyt hän toki näki selvästi, että hän oli ahkerampi kuin kukaan. Mutta taaskin tuli odottamaton keskeytys. Kerran hän itse huomasi kuinka hänen kaikki ajatuksensa olivat nyt kohdistuneet yksinomaan tämmöisiin rahanansio-kysymyksiin. Hän oli nimittäin tullut ajatelleeksi, että sittenkuin hän on velkansa näin maksanut, niin hän alkaa samalla tavalla säästää itsellensä vielä pientä summaa —. Edemmäs ei tarvinnut ajatella: Hän säpsähti, että tämä ajatus oli tullut hänelle niin luonnollisena ja niin viattomassa muodossa, ja sehän sisälsi kumminkin juuri sitä, mitä hän oli paennut. Panna kaikki ajatuksensa velan maksamiseen tai panna kaikki ajatuksensa omaisuuksien keräämiseen, — mikä eroitus oli näiden kahden asian välillä? Hän vihasi jälkimäistä niinkuin myrkkyä, mutta edellinen ei ollut yhtään parempi, sillä sekin anasti kaikki ajatukset. Ja Henrik näki nyt ihmeekseen, että hän oli todella aivankuin tottunut olemaan ihan ajattelematta niitä sydämmen asioita, joiden nimessä hän muka velastansa tahtoi päästä. Hänen ei ollut koko tänä aikana kertaakaan edes mieleen juolahtanut kysymys: mitä on jumala ja mitä tämä ihmiselämä. Taas oli mennä kaikki työhalu. Hän tiesi hyvin, että hänen täytyy ottaa asia tarkan punnitsemisen alaiseksi, sillä se ei ollut ajateltu loppuun, vaan jäänyt kesken. Mutta peläten, että tämä punnitseminen tulee vaikeaksi ja ehkä viepi vielä suurempiin mullistuksiin, hän jätti sen yhä tuonnemmaksi.
Monta päivää hän oli peräkkäin ihan työtönnä ja, välttäen ajatuksiinsa vaipumista, vaan vihelteli, käveli kaduilla ja haki ulkonaista mielenvirkistystä.
Näin eräänä iltana tultuaan kotiinsa hän heittäytyi pitkäkseen sängylle, ja tahtoen yhä lykätä ratkaisevan ajattelemisen tuonnemmaksi otti pöydältä ensimäisen käteen sattuneen kirjan. Se oli Flammarionin "Bebodda verldar", jonka hän oli joskus lainannut tuttavaltaan, mutta jättänyt tähän asti lukematta.
Tämän kirjan johdanto alkoi näin:
"Kun lähemmin tarkastaa ihmisten nykyistä mielialaa, näkee heti että he ovat kadottaneet muinaisen uskonsa ja varmuutensa, — että meidän aikamme on taistelujen aikakausi, että ihmiskunta huolestuneena odottaa semmoista uskonnonfilosofiaa, mihin se voi jälleen luottaa."