Kuumeentapaisella kiireellä oli Henrik, seuraamatta yliopistoluentojen menoa, lukea hotkaissut filosofian historian pääpiirteet. Erikoisuuksiin hän ei voinut vajota, sillä hänen palava mielenkiintonsa yhä piti esillä pääkysymystä: mitä on jumala ja mitä elämä? Hän vaan riensi eteenpäin vanhasta ajasta uusimpaan aikaan asti ja pysähtyi Kantiin.
Kant vastasi hänen kysymyksiinsä, että on ihan mahdotonta mitään tietää jumalasta, ja todisti että se on mahdotonta. Ja Henrik ymmärsi tämän todistuksen niin selvästi, ettei hän voinut lukea eteenpäin. "Mitä varten lukea filosofiaa, jos on mahdoton saada mitään tietää siitä, mitä jumala ja mitä ihmiselämä ovat?" Ne sivukysymykset hyveistä ynnä muista eivät huvittaneet häntä pääkysymyksen rinnalla.
Yksi asia kehotti kovasti lukemaan sittenkin filosofiaa: Henrikille oli Kantin lukemisesta niin suurella voimalla selviytynyt filosofian probleemi, että oppia maisterintutkintoa varten vaadittu kurssi näytti nyt ihan vähäpätöiseltä asialta, muutaman kuukauden työltä.
Mutta kun hän ryhtyi tähän työhön ja alotti jälleen alusta, pannakseen mieleen kaikki Xenofoneet, Empedokleet ja Anaxagoraat, kadotti hän heti sekä mielenkiintonsa että lukuhalunsa. Yhtäkkiä rupesi leipäkysymys jälleen kummittelemaan ja vaivaamaan. Tämä työ alkoi hänestä näyttää epärehelliseltä, koska sen tarkoitus silminnähtävästi ei enää ollut muu kuin maisteritutkinnon suorittaminen.
Seuraavana vuonna hän, ilmaisematta omaisilleen muuttuneita suunnitelmiaan, koetti lukea teologiaa, mutta ei löytänyt siitä mitään vastausta sen lisäksi, minkä hän jo pääkysymykseensä nähden oli ennen uskonnosta tiennyt. Se oli sitä samaa, mitä pappa oli joka sunnuntai saarnannut ja pitänyt kansan vuoksi välttämättömänä, vaikkei omille pojilleen tahtonut "tyrkyttää". Ei Henrikin juolahtanut mieleenkään, että se Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin jumala, josta pappa oli saarnannut, olisi ollut missään yhteydessä hänen sisällisen kysymyksensä kanssa. Hän oli ruvennut teologiaa lukemaan ainoastaan nähdäkseen oliko siinä jotain enempää kuin papan saarnoissa kansalle. Ja hän näki aivan pian, ettei ollut. Hän päätti, että kaikki on niinkuin olla pitää: teologia on lähdetiede papeille, joiden täytyy opettaa kansaa. Ja hän pani sillä teologiset kirjat kiinni; niillä ei ollut mitään yhteyttä hänen sisällisen kysymyksensä kanssa.
Mutta näissä tutkistelemisissa ja epäilyksissä oli mennyt taas yksi vuosi. Se meni yhä vielä filosofian kontolla, sillä olihan teologiakin vähän sinnepäin. Leipäkysymys vaan sukelsi esiin entistä uhkaavampana: kaksi vuotta olet sinä antanut mennä omiin mietteihisi, etkä ole tullut hituistakaan lähemmäksi Minua! — Toisinaan tämä ajatus ihan vapisutti. Sen edessä seisoi niinkuin rikoksellinen Majesteetin edessä. Uskallatko elää ja ajatella Minun ohitseni!
Sitten seuraavana vuonna Henrik luki luonnontieteitä ja rupesi ajattelemaan toiseen tiedekuntaan muuttamista. Hänellä ei ollut enää sitä rauhaa, mikä oli filosofiaa lukiessa. Hän heittelihe sinne tänne löytämättä perustaa. Mitä ikänä hän otti eteensä, siinä heti avaantui ääretön pohjattomuus, että ainoastaan silmät kiinni olisi saattanut kurssikirjoja eteenpäin lukea. Se kaikki tuli siitä, että hän tätäkin ainetta luki taaskin oman kysymyksensä tarkoituksessa. Hän alotti Darwinistä ja Haeckelistä, ja päästyään kehitysopin perille ei taaskaan nähnyt minne mennä eteenpäin. Sinä vuonna hän tosin koetti luopua tuosta haittaavasta "kysymyksestään", joka teki hänet niin erilaiseksi kuin kaikki muut. Hän koetti tehdä niinkuin muut olivat tehneet: lukea luonnontieteitä huolimatta siitä mihin ne vievät ja mitä ne selittävät. Erittäinkin sai hänet tähän suuntaan se ajatus, että luonnontieteet olivat välttämättömät lääkäriksi aikovalle, siis ainakin se, joka aikoo lääkäriksi, saattaa niitä lukea hakematta vastausta mihinkään kysymyksiin. Ja lääkärihän tekee työtä lähimmäisensä auttamiseksi eikä välttämättä leipää saadakseen. Sovittaen tämän itseensä hän nyt ajatteli: jospa minäkin rupeaisin lukemaan luonnontieteitä huolimatta kysymyksestäni, vaan tullakseni luonnontieteen opettajaksi, olisiko se työtä leivän vuoksi vai ei? Ja hän päätti, että hän epäilemättä palvelisi sillä lähimmäisiä, sillä luonnontieteet ovat kieltämättä hyödyllisiä kaikille ja lääkäreille välttämättömiäkin. Tyytyen tähän hän nyt ensi kerran antautui erikoistyöhön ja alkoi tuntea jonkinlaista tyytyväisyyttä. Toverilleen hän saattoi sanoa, kun illalla tapasi Aleksanterinkadulla: olenpa tehnyt aikalailla työtä tänäpäivänä. Ja hän tunsi omituista, suloista hengen yhteyttä kaikkien työtätekevien, koko tuon kiehuvan, kuohuvan maailman kanssa. Hän myöskin, niinkuin kaikki muut, rupesi leikkimään ateistia, alkoi käyttää hyväkseen tarjona olevia nautintoja, teki sievoisen velan tulevan opettajatoimen varalle ja uskoi toverejansa, jotka väittivät että nuoruuden pahe on vaihdettava säännölliseen sukupuoli-elämään, vaikkakin ulkopuolella avioliittoa.
Mutta ennenkuin hän ehti toteuttaa uutta vakaumustaan siihen määrään, että olisi myöskin tottunut uusiin elämäntapoihin, ennenkuin hänelle oli ehtinyt kasvaa vatsaa, kääntyi kaikki jälleen toisin päin.
Silloin hän oli jo viidettä vuotta yliopistossa. Hän istui silloisessa suuressa huoneessaan pöytänsä ääressä ja ajatuksissaan katseli ulos kattojen harjoja ja savupiippuja. Ilta-aurinko pyyhkäsi heikosti kaikkia kattoja, ja koko maailma ja elämä tuntui yhtäkkiä niin perin katoovaiselta.
Silloin tuli Henrikiin tämmöinen ajatus: