Mutta nyt tänä kevännä olivat he Uunon kanssa sopineet tavata toisensa lukukauden loputtua Helsingissä ja lähteä yhdessä pohjanmaalle Johannesta ja mammaa katsomaan. Mutta Uunoa ei Henrik ollut nähnyt viiteen vuoteen.
II LUKU.
Äsken vielä he juoksivat kaikki neljä, huristaen kuin peltopyyt, pihamäeltä alas uimarantaan. Nyt he olivat viskatut maailmaan eri tahoille, siroitetut erille toisistansa, ja ihan kuin tahallisesta kohtalon oikusta he olivat päälliseksi joutuneet jokainen mitä vieraampiin oloihin: Johannes aukealle pohjanmaalle, — joka heistä enin Savon metsäisiä mäkiä ja vilppaita vesiä rakasti; Gabriel Turkuun konetehtaaseen, — joka ei malttanut kahta viikkoa pysyä naapuripitäjässä serkkujen luona, vaan jo ikävöi kotikujia, tallia ja punaista renkitupaa; Uuno virkamieheksi Viipuriin, — joka vasta ikään vielä oli veljien kurin- ja käskynalainen, ja Henrik Helsinkiin rikkiammuttujen kivimöhkäleiden, alituisesti pauhaavan meren ja kalliosärkkien ääreen, issikan, hänen tyttärensä skaalojen ja punatukkaisen Hilman seuraan.
Jos ei olisi ollut sitä elähyttävää toivoa ja päämäärää, että kerran sitä vielä jälleen kokoonnutaan vanhaan kotiin, niin olisi ainakin Henrikistä tuntunut hänen elämänsä olot, semmoisiksi kuin ne olivat muodostuneet, jotenkin epätoivoisilta.
Omituisessa ristiriidassa hän oli elänyt nämä viisi vuotta. Ei hän mitenkään voinut päättää miksi hän oli tuleva. Tämä kysymys, josta kaikki muut näyttivät niin helposti selviytyvän, tuntui hänestä ihan mahdottomalta ratkaista. Ja sitä mahdottomammalta mitä totisemmin hän sitä ajatteli. Usein hän iloisena hetkenä toverien seurassa ja heidän puheittensa vaikutuksesta oli jo päättävinään, mutta yksinäisyyteen päästyä ilmestyi ihan odottamattomia vastasyitä, jotka kumosivat päätöksen.
Hän oli alkanut filosofialla ja arvellut, että samalla kuin hän lukee sitä omasta sisällisestä halustaan sattuu niin onnellisesti, että erään kirjamäärän luettua voipi saada laudatuuri filosofiassa, ja sitten tarvitsee lukea vaan muutamia lisäaineita saadakseen filosofian kandidaatin arvon. Mutta sen saavutettua olisi avautunut tilaisuus henkensä elättämiseen monella eri tavalla. Näin hän luuli ajatuksissaan ratkaisseensa tuon vaikean "leipäkysymyksen". Alan valitseminen leipäkysymyksen perustuksella tuntui nimittäin hänestä epärehelliseltä, mutta eihän ollut hänen syynsä, että nyt filosofia, jota hän luuli rakastavansa enemmän kuin mitään muita tieteitä, samalla valmisti hänelle tilaisuuden henkensä elättämiseen.
Niinpä hän siis alkoi filosofian historialla:
Siellä oli ensin puhe siitä, mitä vanhat tietoviisaat pitivät alkuaineena, — mikä piti vettä, mikä tulta, mikä mitäkin. Henrik ymmärsi hyvin, että kysymys oikeastaan oli kaiken alkuperästä, s.o. jumalasta, ja häntä heti sykähytti ajatus, että filosofia siis oli oikeastaan tutkistelu siitä, mitä jumala on, jumala ja ihmiselämä. Niin että ensi rivit luettuaan hän tuli ihan haltioihinsa. "Jos minä saan valita tehtäväksi tutkia näitä asioita ja elää siitä, niin voinko mitään parempaa toivoa. En. Minä olen siinä löytänyt elämäni. Minulla on tekemistä tässä maailmassa, kaikki minulle hymyilee, minulla on tarmoa loppumattomasti." Näin ajatteli Henrik ja tässä ensi huumauksessa hän kirjoitti kirjeen kotolaisille, jossa selitti millä innolla hän oli filosofiaa ruvennut lukemaan, sekä mainitsi myöskin, että hän maisteriksi päästyään antautuu luultavasti opettaja-uralle.
Tämän hän kirjoitti kotolaisten lohdutukseksi, sillä kokonaisen vuoden hän oli horjunut eri tieteiden ja eri alojen välillä voimatta tehdä mitään tiliä aikeistansa.
Mutta tämä kaikki oli vaan ensi innostusta.