— Minä rupean papiksi!
Kumma oli se vaikutus, minkä nämä hiljaisella äänellä, sekasorron keskellä lausutut sanat tekivät Henrikiin ja äitiin. Molemmat he ihan hytkähtivät. Mutta Johannes lisäsi vielä:
— Niin, se on päätetty.
Hyvään aikaan ei äiti puhunut mitään, vaan odotti että Johannes olisi selittänyt. Johanneksen papiksi rupeaminen ei ollut koskaan ennen ollut puheena, semmoista ei kukaan heistä koskaan tullut ajatelleeksikaan.
Isä oli ollut hyvin vapaamielinen uskonnollisissa mielipiteissään. Hän oli köyhtyneen, maalaisen aatelisperheen lapsi ja oli ylioppilaana ollessaan ottanut iloista osaa toverielämään, oli ollut kuuluisa tenori laulukunnassa, lukenut maisteriarvoa varten, aikalailla velkaantunut, kuten kaikki muutkin toverit, ja vasta ihan loppuaikoina yhtäkkiä kääntynyt sisäänpäin. Hänen huolettomat ilopäivänsä olivat nimittäin päättyneet siihen, että hän aivan mielettömiin asti rakastui ylhäiseen, vapaudessa kasvatettuun pääkaupunkilaisneitiin, joka kaikkien suureksi ihmeeksi nyt otti osaa sulhasensa kääntymiseen. He olivat molemmat saaneet jonkinlaisen "herätyksen", kuten silloin sanottiin. Ja ennen niin iloinen tenori erosi nyt yhtäkkiä kaikista laulukunnista ja tovereista ja kummastutti maailman uutisella, että rupeaa papiksi. Nuori morsian puolestaan — vielä suuremmaksi kummastukseksi ihmisille, — oli valmis ikuisiksi jättämään kaikki kaupungin huvit ja vaihtamaan ne hiljaiseen, vaatimattomaan ja hänelle ihan vieraaseen maalaiselämään. Sukulaisten varoitukset eivät auttaneet mitään. Rakastuneet kuvailivat vaan kuinka heidän pappilansa piipusta, luminietosten keskeltä, tyynenä talvisaamuna kerran nousee punertava savupatsas. Ja kaikki oli päätetty, voima vaikeuksia vastaan taattu. Tosin, heidän sitten päästyä vihdoin oman pappilan katon alle, oli huolia, velkasuruja ja todellista puutetta vielä niin paljon, että, talvipyryjen hetkeksi vaijettua ja tuulten tauottua, jos savu pappilan piipusta olisikin joskus patsaana punertanut, eivät he sitä olisi tulleet edes huomanneeksi. Mutta heidän elämänsä vuosien ja vuosikymmenien kuluessa tämän pappilan kotoisissa suojissa oli sitten lasten hoidosta ja niistä luonnollisista, yhä enenevistä iloista, joihin he alussa olivat tunteneet itsensä ikäänkuin pakoitetuiksi tyytymään, löytänyt vähitellen hiljaisen rauhan. Ja sitä olisi todella paraiten sopinut verrata juuri tuommoiseen tammikuun päivänpaisteisessa pakkasessa punertavaan, sinistä taivaanlakea kohden liikkuvaan savupatsaaseen. Heidän välillänsä oli aina ollut jotain sanatonta ymmärrystä, josta eivät lapset täysikäisiksi tultuaankaan päässeet oikein perille. Siinä ei ollut uskonnollisuudella tekemistä. Äiti ei edes puhunut koskaan uskonnollisista asioista. Ja isä puolestaan, vaikka oli mitä ankarimmin vaatinut lapsiltaan rehellisyyttä ja rangaissut valehtelemisesta, oli kaikessa, mikä koski uskonnollisia kysymyksiä, hyvin suvaitsevainen; muun muassa hän oli kerran Johannekselle selittänyt pelkäksi ihmisheikkoudeksi sen, että oli olemassa palkattuja ammattipappeja, semmoisia kuin hän, eikä sanonut pitävänsä pappeuttaan minään Jumalan säätämänä luonnollisena olotilana. Tämä hänen suvaitsevaisuutensa vaikutti, ettei lapsillekaan väkisin tyrkytetty opinkappaleita, ja he kasvoivat iloisessa kotihengessä, ominaistuneissa, sydämmellisissä kotitavoissa, melkein toveruussuhteissa vanhempien kanssa. Koko kasvatus oli tarkoittanut vaan saada heitä rehellisiksi, luotettaviksi ja sääliviksi toisiansa kohtaan, ja melkein ainoa jumalinen tapa, mikä heiltä vaadittiin, oli käsien yhteenpaneminen ennen päivällistä ja sen jälkeen. Kirkossa he tosin myöskin kävivät, mutta enemmän vaan silloin kuin heistä ja mammasta näytti, että papan olisi lystimpi, jos hän saarnansa aikana näki heidätkin siellä.
Kun sentähden Johannes nyt yhtäkkiä nousi seisaallensa ja sanoi: minä rupean papiksi, hämmästytti tämä Henrikiä ja äitiä ennenkaikkea siitä syystä, että se oli niinkuin hän olisi yhtäkkiä ruvennut puhumaan Jumalasta, josta he eivät koskaan ääneen puhuneet. Mutta heti ensi hämmästyksen jälkeen, nämät sanat avasivat heille Johanneksen sydämmen selko selälleen, ja he olivat niinkuin äärettömän aukon edessä, jonne oli pimeä katsoa vaan siksi, että se oli niin syvä ja rajaton.
Johannes ei koskaan arvostellut uskon asioita. Hänessä oli selvään näkyvissä niinkuin kaksi ihan eri Johannesta: milloin saattoi hänen käytöksestään, iloisuudestaan, satunnaisista sanoistaan ja niistä kirjoista, joita hän luki, päättää, että hän tahtoi ajatella hyvin vapaamielisesti, milloin taas hän kulki silmät rypistyksissä, oli hyvin jyrkkä sekä itseänsä että muita kohtaan ja käytti sanoja, jotka selvään ilmaisivat, että hän vaati uskomista johonkin ankaraan käskijään taivaassa. Nuo sanat: "minä rupean papiksi", ne nyt yhdellä kertaa ilmaisivat, että hän todella oli ajatellut kauas yli taivaan lakien ja muodostanut itselleen varman käsityksen jumalasta. Ne ilmaisivat vielä, että hän nyt tunnusti itsensä vaan jälkimäiseksi ja että se ilonen, huolettomassa asennossa istuva, leikkiin valmis Johannes ei enää ollut hän. Juuri tänä iltana, tässä huoneessa, kun äiti toivottomasti itki eikä pitänyt mitään lohdutusta mahdollisena, oli hän siis asettanut koko oman elämänsä vaa'alle, punninnut kaikki, mitä siellä oli tärkeintä, tehdäkseen yhdessä hetkessä päätöksensä. Nopeata, kiihoittunutta ja varmaan hyvin tuskallista sieluntaistelua oli tarvittu, ennenkuin hän saattoi nousta ja lausua nuo ratkaisevat sanat.
Mutta kun ne nyt kerran olivat lausutut ja kun hän oli lisännyt: "niin, se on päätetty", loisti hän tyytyväisyydestä, niinkuin kestetyn tuskallisen leikkauksen jälkeen. Hän seisoi siinä niinkuin sankari, joka on voittanut juuri silloin kuin tappiosta jo kaikki olivat varmat, — antanut itsensä voiton hinnaksi. Äiti nousi seisaallensa, tuli ihan Johanneksen luo, pani yhtäkkiä kätensä hänen olalleen ja purskahti hillittömään itkuun, ihan toisellaiseen kuin äsken, itkiessään myytyjä huonekaluja. Heillä ei ollut koskaan ollut tapana ulkonaisesti osoittaa tunteitansa, ja sentähden oli äidin kosketuksessa — se tuli kömpelösti ja niinkuin liian äkillisesti — jotakin tavattoman liikuttavaa. Johanneksen sanat saivat sen kautta vieläkin suuremman merkityksen, se oli niinkuin sinetti niiden alle. Ja heidän edessänsä sinä silmänräpäyksenä häämöitti uudet elämän mahdollisuudet ja uudet toivot.
Niin oli sitten käynytkin, että Johannes oli ruvennut papiksi. Kahdessa vuodessa hän oli suorittanut kaikki tutkintonsa ja joutui papin-apulaiseksi kauas Pohjanmaan pitäjään, ja puolen vuoden perästä sieltä kuului, että hän oli mennyt kihloihin erään pohjalaisen neidin, Alina Bäckin kanssa, joka oli naapuripitäjän vallesmannin tytär. Johannes pääsi pian vakinaiseen apulaisen virkaan, mutta yhä vaan pohjanmaalle, vähän vaan etelämmäksi ensimäistä paikkaa. Kun häät olivat vietetyt, muutti äiti Johanneksen luo, elettyään siihen asti siirtolaisena eri sukulaisten kodeissa.
Henrik ja muut veljet eivät olleet tavanneet Johannesta siitä saakka kuin tämä oli lähtenyt pohjoiseen päin, mennyt naimisiin ja perustanut siellä kodin, siis lähes neljään vuoteen.