— Eikö me voida joskus ostaa takasin niitä tavaroita, niitä mamman kirstuja? Mitä? Voidaanko?
— Ah, lapsi, jätä minut hetkeksikin rauhaan.
Ja hän painoi pään takasin kättä vastaan, huokasi ja rupesi hiljaa edestakasin kiikuttamaan ruumistansa. Hänen kasvonsa näkyivät jotenkin selvään kuutamovalossa. Kyyneleet vierivät jälleen hänen poskiansa myöten.
Lapsellinen Uuno rauhoittui vihdoin. Hetken ajan kuluttua hän lyykistyi jonnekin lähelle lattiata ja sieltä alkoi kuulua hänen sihisevää hengitystään. Hän nukkui.
Gabrielin puolelta ei kuulunut myöskään mitään. Hän oli pannut molemmat käsivartensa pöydälle, jonka ääressä hän istui, painanut päänsä mukavasti niiden päälle ja oli ihan hiljaa, silloin tällöin vaan vetäisten yhtäkkiä henkeensä ja kavahtaen valveille. Luultavasti hän häpesi, että häntä nukutti tämmöisenä surun ja onnettomuuden hetkenä, ja hän teki niin suurta vastarintaa unelle kuin mahdollista. Mutta luontonsa puolesta hän ei ollut altis millekään tunnelmille, niinkuin Johannes ja Henrik.
Kuu oli noussut jo jotenkin korkealle. Sen ympärillä olivat etäiset, liikkumattomat pilvet monenlaisissa valaistuksissa. Lähimpänä kuuta, äärimmäisessä kaukaisuudessa, oli hienot, läpitsensä valaistut, kellertävän valkoset höyhenutuset, pitkinä, ulospistävinä niemekkeinä vaakasuorasti poispäin kuusta. Sitten oli kellertävämpiä ja kokonaisempia muotopilviä, ei niin kaukana maasta, reunat hyvin kirkkaasti valaistuina, ja vihdoin tummia varjopilviä, jotka näyttivät olevan lähellä, ihan tuossa edessä, kun joku palanen niistä erkani ja joltakin syrjältä kirkastui. Tähdet siristivät vaan heikosti voimakkaan kuuvalon rinnalla tumman sinisellä taivaalla.
Haavanlehtikään ei värähtänyt pappilan ryytimaassa, niin oli tyyni.
Ja kun Henrik katsoi sinne ylös, sinne liikkumattomien höyhenpilvien etäisyyksiin, rauhaisiin avaruuksiin, niin syntyi hänessä ajatus: ei siellä ole mitään muuttunut, ei ole mitään rikottu, ei mitään hävitetty, ei mitään muistoja herjattu, kaikki on entisellään, kaikki tallessa, tallessa isä, tallessa keinutuoli mattoinensa, tallessa kuhmuihin mennyt ja pohjasta ruostunut vanha rautainen kylpyamme, tallessa kesä ja pääskyjen liverrykset ja suuri onnellinen, loppumaton kotielämä. Niin valtaavasti tuli tämä ajatus häneen, että hän yhtäkkiä käänsi silmänsä alas taivaan laelta iloisena äitiin, ja odotti, — hänestä näytti, — että äidin olisi pitänyt huokaista pois surunsa ja sanoa rohkaisevasti: "nyt, pojat, riittää jo itkut, mennään kävelemään tielle ja katsomaan kuutamoa, sillä onhan kaikki tallella." Mutta äiti ei sanonut semmoista, vaan itki hiljaa, kuten ennenkin. Kuu valaisi sisälle, ahtautuen epäjärjestyksessä seisovien huonekalujen välitse permannolle. Lakeeratun pöydän jalkakiehkarassa sen valo helkkyi kalpean sinertävänä ja teki surullisen, ikävän rajallisuuden vaikutuksen. Henrik mietti millä sanoilla hän olisi äidille voinut ilmaista oman iloisen lohdutuksen-tunteensa. Ensin hän oli jo rupeamaisillaan puhumaan ihan miettimättä, mutta ei löytänyt sopivaa alkusanaa ja sitten tuntui yhä vaikeammalta keksiä millä tavalla sanoisi, ja vihdoin, mitä enemmän hän ajatteli, kokonaan mahdottomalta. Mutta itse hän jälleen alkoi katsella ylös ja hänelle selvenemistääu selveni, että hänen lohdutuksensa oli todella oikeutettu eikä vaan joku hetken tunnelma. Se oli siinä ajatuksessa, että tuo sama kuu kumotti juuri tähän aikaan yli suuren, avaran maailman, näki tuhansia muita taloja, kyliä, kaupunkeja, pilkisti lukemattomien muiden ikkunaverhojen lomitse sisälle, ja että olihan samallaista monessa muussakin talossa, — mutta kuupa pysyi kuitenkin aina samana, rauhallisena, salaperäisesti lohduttavana. Tai toisin sanoin: se, mitä kuu nyt näki heidän pienen pappilan-ikkunansa läpi, tuossa kun se surullisesti hipasi lakeerattua pöydän jalkaa ja valaisi rajoitettua paikkaa permannolla, ei ollut kuin aivan pienoinen osa siitä kaikesta, mitä se tuolta ylhäältä juuri tällä samalla haavaa näki muualla, ja senvuoksi myöskin kaikki se, mikä oli heille tänäpäivänä tapahtunut ja näytti niin tärkeältä ja ratkaisevalta, ei ollut kuin aivan pienoinen osa siitä suuresta, mikä yhtaikaa tapahtuu. Ja jos tuo kuu on kuollut, niin on joku näkymätön, joka tätä kaikkea yhtaikaa näkee, — semmoinen oli olemassa yhtä varmaan kuin tuo kuu, — joka ei ollenkaan muutu eikä vähene eikä kadota suuruuttansa ja rauhaansa, vaikka mitä tapahtuisi. Tätä juuri oli Henrikistä ihan mahdoton pukea sanoihin. Olisi pitänyt saada äiti ensin huomaamaan kuutamon kauneutta ja rauhaa ja kokemaan juuri samaa tunnelmaa. Mutta ehkä hän saattoi kiertoteitse selittää. Hän aikoi nyt sanoa näin: "minusta näyttää että oikeastaan elämä on jossain tuolla päin (hän olisi osoittanut kädellään kuuhun ja odottanut kunnes äiti olisi katsonut), ja siis meidän ei oikeastaan tarvitse nyt surra." Mutta nämä sanat eivät sentään ilmaisseet sitä, mitä hän tarkoitti, vaan tuntuivat sopimattoman opettavilta. Toinen ehdotus oli tämmöinen: "tuollapäin on kaikki hienous" —, ei: pitäisi sanoa "ymmärrys", siis: "tuollapäin on kaikki ymmärrys" — tai vielä paremmin: "tuollapäin on se, mikä meitä ymmärtää;" voisi myöskin sanoa: "ne, jotka meitä ymmärtävät" ja siten viitata siihen, että siellähän on pappakin ja sisarvainaja. Mutta tämä lisäajatus, että isä ja sisar katselevat paraikaa alas avaruuksista tähän heidän pieneen huoneeseensa, hämmensi Henrikiltä itseltäänkin alkuperäisen ajatuksen, joka oli siinä, että he ja kaikki heidän tapauksensa ja kotisuhteensa olivat vaan pienen pieni osa siitä suuresta elämästä, joka yhtaikaa eli, ja joka sisälsi ja talletti kaikki eikä antanut minkään hukkua. Ja Henrik koetti ajatuksissaan uudestaan pukea tätä sanoihin: "Tuolla on kaikki se hieno, joka meitä ymmärtää — — minä tarkoitan: jätetään vaan tämä pappila, — muutetaan vaan pois täältä, yhä kauemmas ja yhä ylemmäs, ja vihdoin tuonne! — Kaikki nuo raa'at talonpojat, jotka kääntelivät meidän tyynyjämme ja arvailivat romun hintaa, ne jääkööt tähän elämään, jääkööt syömään läskiänsä ja kuorimaan perunoitansa"… — Mutta tämä ajatus meni vielä enemmän harhaan. Tyynen rauhan sijaan Henrik tunsi sen mukana päinvastoin alkavansa yhtäkkiä vihasta kuohua. Ja sitten hän ei enää ollenkaan voinut keksiä mitään sanoja ajatuksensa ilmaisemiseksi. Kuun eteen tuli samassa pieni pilvi ja muutti näkötunnelman. Yhtäkkiä Henrik ikäänkuin kadotti itseltäänkin oman lohduttavan ajatuksensa. Ja niinkuin rintalapsi tarttuu äitiinsä, joka tahtoo häntä vieroittaa, niin haki Henrik takasin tuota kuutamotunnelmaa, joka oli häntä lohduttanut, haki muistista, kun ei sitä enää ollut taivaalla, ja kyyneltyi ilosta, kun luuli sen jälleen löytäneensä. Vaikka hän ei voisi koskaan sitä sanoilla ilmaista, hän kuitenkin tiesi sen: oli olemassa semmoinen lohduttava ajatus, joka saattoi voittaa kaikkein hirmuisimman surun. Ja hän päätti itsekseen näin: on vähän vaarallista koettaa sitä sanoihin pukea.
Silloin tapahtui jotain odottamatonta.
Hänen näin miettiessä Johannes, joka oli istunut sisään päin, selin akkunaan, melkein kertaakaan liikahtamatta ja asentoansa muuttamatta, nousi yhtäkkiä ylös, ja vähän juhlallisesti, nyykäyttäen päätään omien sanojensa vahvistukseksi, sanoi: