He pojat olivat hänen ympärillään ja äitiä nähdessä heidän suurin huolensa siirtyi myydyistä tavaroista ja hävitetystä kodosta siihen, että — äiti itki.
Gabriel toi sisälle kynttilän. Ei se ollut yhtään hänen tapaistansa, ja hän itse vähän häpesikin tätä huolenpitäväisyyttänsä, ja oli sentähden sihistävinään jotain laulunnuottia, asettaessaan kynttilän pelastetun, nyt alastoman korupöydän lakeeratulle pinnalle.
— Ei, ei, sammuttakaa kynttilä; näin on parempi, — sanoi äiti jonkun ajan kuluttua heräten ajutuksistaan ja jälleen vaipuen niihin.
Kauan aikaa ei puhuttu mitään. Kynttilävalon jälkeen näytti huone pilkkopimeältä, mutta kun silmä alkoi tottua, tulivat esineet vähitellen yhä selvempinä esille. Pimeään olikin jo tullut uutta valoa kuusta.
— Mutta eikö voisi ostaa takasin, sittenkuin me saamme rahaa? — sanoi vielä lapsellinen Uuno, nykien mammaa hameesta.
— He, — naurahti siihen Gabriel.
— Niin, mutta kun Johannes taikka Henrik tulee virkamieheksi ja saa palkkaa? — selitti Uuno.
Kukaan ei vastannut mitään.
— Mamma, mamma, — alkoi hän taas herätellä äitiä hänen ajatuksistaan.
— Eikö voisi? Sano nyt mamma, eikö voisi?
— Mitä, lapseni? — sanoi äiti hajamielisenä, irrottaen hetkeksi päänsä kädestä, johon oli sitä nojannut.