Vasta sittenkuin molemmat herrat ja muut pöytävieraat olivat ottaneet ryypyn ja tyytyväisinä alkaneet aamiaisen, tuli äitiin ja heihin poikiin rauhallisempi tunne: vieraiden suosio tuntui vähän jo voitetulta ja ne näyttivät rupeavan ikäänkuin kallistumaan talon puolelle. Mitä enemmän toimitusmiehet ottivat ryyppyjä, sitä vähemmän ankarilta ja pelottavilta he näyttivät. Ilomieli oli aamiaisen syötyä kaikissa vieraissa niin vallalla, että olisi luullut heidän valmistuvan tanssikemuihin. Nähtyään kuinka hämillään äiti ja pojat heidän tähtensä olivat, asettuivat kaupunkilaiset herrat vielä enemmän niinkuin kotiinsa ja koettivat alentuvalla tuttavallisuudella lieventää jäykkää väliä. Vanha herra koetti saada erittäinkin Johannesta nauramaan sukkeluuksillensa. Ja Johannes, kiitollisuudesta, nauroi! Kuitenkin oli Johanneksen suu hyvin luonnottomasti viistoon väännyksissä, kun hän, tutkien vanhan herran silmistä oman naurunsa vaikutusta, ääneensä hahatti. Oli Henrikin sitten kaikin voimin koettanut osoittaa, että häntä myöskin nauratti, — ettei heissä kummassakaan suinkaan ollut semmoisia helliä tunteita hajoavaa kotia kohtaan, jotka olisivat estäneet heitä puhumasta pilaa, viheltelemästä ja nauramasta.
Aamiaisen jälkeen alkoi huutokauppa ylimmilleen nousseen iloisuuden, pilapuheiden, sikarinsavun ja rähinän keskellä. Vanha herra rupesi sihteeriksi pihalle tuodun pöydän ääreen. Nuorempi otti vasaran ja rupesi huutavalla äänellä pitämään jotain pilasaarnaa, alkaen sanoilla: "koska me nyt olemme kokoontuneet…" ja höystäen järjetöntä loruansa jokaiselle tunnetuilla sanasutkauksilla. Kaikki nauroivat luonnottoman kovalla äänellä, ja kehuivat hänen suurta kykyänsä huutokaupan pidossa, hän kun ilveili vaan narratakseen ihmiset hyvälle ostotuulelle. Hän huusi vähä väliä nimeltä milloin mitäkin ympärillä seisovista, teki hänet ensin yleisen naurun alaiseksi ja asetti sitten niin, että tämän ei auttanut muu kuin lunastaa itsensä häpeästä korottamalla viimeksi tarjottua hintaa. Näin vähitellen muodostui kaksi puoluetta: ne, jotka olivat hyvillä ostoksilla jo saavuttaneet herrain suosion, — jotka ylistelivät myytäviä tavaroita; ja ne, jotka koettivat pilkata ja alentaa kaikkea, mikä oli vasaran alla. Ja näin pappilan kotoiset esineet joutuivat kaikkien arvostelun, ivan, pilapuheiden ja halveksivien kosketusten alaisiksi. Tämä henki pääsi erittäinkin vallalle silloin kuin vinniltä tuotiin alas romutavarat. Ostajille ne olivat romua, mutta mitä rakkaita kotoisia muistoja ne olivatkaan mammalle ja pojille, koko tuo joukko tuttuja, pihalla nyt niin paljon pienemmiltä näyttäviä kapineita! Siinä oli vanha lintuhäkki, papan entinen viheriäkuuppainen pöytälamppu, sinileimaiset vehnäjauhosäkit täytettyinä mamman höyhenkeräyksillä, vikaantuneita viheriällä veralla peitettyjä nojatuoleja vanhasta huonekalustosta ja puhkimenneitä ruokasalin viiniläisiä tuoleja, sisarvainajalle kuulunut, nyt jo jalaton sohva, hirvensarvet, papan satula, jota hän oli nuorena käyttänyt virkaretkillään erämaissa, kukkavaaseja, hyljätty keltaseksi maalattu rautasänky — se, johon sisarvainaja oli kuollut, kartiineja, lattiamattoja, vikaantunut Runebergin kipsikuva, kylpyamme, jossa mamma oli lapsia kylvettänyt. Tietysti tämä kaikki oli kulunutta, paikotellen särkynyttäkin, mutta juuri tuo kulutus, tuo kotoinen värin poishieroutuminen ja poleerauksen häviäminen olikin niin rakas. Ja kun pienikasvuinen Häyrynen, jonka nuorempi herroista sai pilapuheillansa kiihoitetuksi, tarjosi yhteensä kaikesta 10 markkaa ja huutokaupanpitäjä pudotti mielissään kolmannen kerran vasaransa, tuntui Henrikistä niinkuin osa hänen omasta olemuksestaan olisi irtileikattu ja tehty pilakaupan esineeksi. Hänen täytyi kääntyä poispäin salatakseen kasvoihin pyrkivää tuskaa ja sitä, ettei hän nyt ainakaan olisi milleen asialle voinut nauraa.
Vinttitavarain jälkeen seurasi kaikki vähemmänarvoiset maanviljelyskalut, sitten mentiin vaunuliiteriin ja ilveillen ja väitellen ajokalujen arvosta, soimaten niitä ränsistyneiksi, koputellen, kolistellen trillain pyöriä pysähtyivät rusthollarit pitkiksi ajoiksi turisemaan joutavia ja kilpailemaan sukkeluuksillaan. Isän vanhanaikaiset vaunut joutuivat erittäinkin pilan esineeksi. Neljä hevosta muka piti olla niitä vetämässä, liikkeelle saadakseen. Ja kuitenkin oli aina ajettu kahdella, kun oli käyty naapuripitäjissä vieraisilla serkkujen luona. Huutokaupanpitäjä pani parastaan nostaakseen hintaa, mutta se oli juuri hän, joka kaiken aikaa ylläpiti tuota loukkaavaa ja haavoittavaa pilaa. Pelkästä pulisemisesta oli hänellä vaahtoa suupielissä ja silmät hajalla punasten kasvojen keskellä.
Iltapäivällä myytiin muunmuassa veneetkin, ja viimeiksi hevoset. Karja oli myyty ennen päivällistä. Kun vanhan Pilpan varsaa alettiin tarjota, tuli Uuno ihan vasarapöydän viereen. Ei kukaan huomannut sanomattoman särjettyä ilmettä hänen kasvoissansa, ennenkuin hän, kolmannen vasaranlyönnin perästä, puristi kädellään suutansa, mutta ei voinut tukahuttaa kummallista ääntä sisästänsä: tr-tr-tr, siirsi äkkiä kätensä silmilleen ja päästi nyyhkytykset valloillensa.
— Mitä sinä nyt siinä —! sanoi vieressä seisova Johannes työntäen Uunon taakseen; hän teki niin kuin olisi itseään nuhdellut siinä tapauksessa että olisi itse ruvennut itkemään.
— No, no, — sanoi joku rusthollareista, — pojan on ikävä varsaansa! — Ja kaikki huutokauppaväki alkoi kilvan sääliä poikaa, aivankuin se olisi ollut Johanneksen syy, että hän itki, ja he sitävastoin olisivat olleet armeliaita ja laupeita.
Viimeiseksi, jo hämärtäessä, alettiin myydä sisätavaroita: ensin isän kirjastot ja huonekalut — se keinutuolikin mattoineen, jossa hän, piipun savujen keskellä, oli elämänsä parhaimmat saarnat sepittänyt; — kulunut kirjoituspöytä, jonka kulmista oli irti kiertynyt vaalistuneen viheriä verka, täynnä naarmuja, jotka olivat syntyneet siitä, ettei pappa malttanut olla ottamatta pöytänsä ääreen pienoisia, kun joku tämmöinen ryömi hänen kamariinsa ja nousi pystyyn hänen tuolinsa varaan, syliin pyrkien. Ei malttanut kieltää kolistelemasta imupaperi-painimella, repimästä vähänkin mahdollisia papereja tai hakkaamasta teräväsärmäisellä linjaalilla lovia pöydän reunaan. Pöytä katsottiin nyt niin kuluneeksi ja niin perinpohjaista sekä höyläämistä, lakeerausta että uudestaan verhoittamista kaipaavaksi, että sen hinta nousi vaan 12 markkaan.
Vasta salin huonekaluja myötäessä ehti mamma talousaskareiltansa huutokaupan pitoa lähemmin seuraamaan. Kun pojat hänelle osoittivat mitä jo oli myöty, — kun hän näki sekamelskan pihalla ja aittain tyhjennyksen, näki omat vuosikausien keräykset, onnentoivotuskortit, kirjesalkut, pikkulasten kengät, koltut, vanhanaikasen silkkisaalin, häähameeseen kuuluneet koristukset, luuvarsi-viuhkan, vanhan kynttiläkruunun vitjat, nauhaset, rasiat, helmilangat säälimättömällä kädellä vedetyiksi esiin suurista, punasista, rautahelyillä varustetuista kirstuista, joissa nämä tavarat olivat vuosikausia järjestyksessä maanneet, — vavahti hänen kätensä, jolla hän piteli Uunon kädestä. Mutta hän ei sanonut mitään. Johannes luetteli hänelle myymähintoja. Hänestä olivat useat niin alhaiset, että hän vaikeni vaan sentähden että sanat tuntuivat liian miedoilta ilmaisemaan loukkausta. Hän katsoi pois tavaroista, niiden yli, metsään päin ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.
Ihan viime hetkessä sai äiti tietää, että kaikkein rakkaimpia tavaroita saattoi huutaa omakseen tai ainakin siten nostaa niiden hintaa, ja että paras oli kääntyä semmoisessa tarkoituksessa jonkun varakkaamman ystävän puoleen, joka hänen puolestaan ja hänelle huutaisi halutut esineet. Niin oli sitten tehtykin.
Kun ilta oli tullut ja vieraat jo lähteneet, istui äiti näin pidätettyjen ja pelastettujen lempitavarainsa keskellä ruokasalissa, kasvot itkusta punaisina, huokaillen ja toisella kokoon käärityllä nenäliinalla pyyhkien kyyneleitä, toisella, avonaisella, turhaan turistaen kovasta nuhasta tukkoon mennyttä nenää. Hänen tukkansa oli päivän kuluessa joutunut vähän epäjärjestykseen, yksi hieno suortuva roikkui päälaelta yli posken ja kiersi leuvan alle. Hänen silmänsä vilkkuivat toisesta esineestä toiseen, väliin pysähtyivät, väliin kääntyi pää äkkiä aivankuin muistaessa jotakin. Hänen ajatuksensa harhailivat näin sanattomina päivän tapauksissa ja hänen mieleensä muistui jokaisen erityisen esineen kohtalo.