Tämä palautuminen entiseen kotipappilaan oli sekä äidin että kaikkien veljesten yhteinen elähyttävä lempiaate. Kaikki riippui siis vanhimmasta veljestä, Johanneksesta ja hän ei kyllä näkynyt olevan toiveissansa laimistunut.
Tämä aate oli heidän Elsas-Lotringinsa, — niin, se ei ole mikään sanaleikki. Henrik oli kerran kummaksensa huomannut tavattoman yhtäläisyyden ja ymmärtänyt ranskalaiset, — ymmärtänyt kuinka koko tuon kansan elonvoima riippui siitä, että se toivoi kerran jälleen omistavansa sen, mikä oli kadotettu. Ihmiset, jotka eivät ymmärtäneet, sanoivat, että tämä kansa eli kostontunteissansa. Mikä väärinkäsitys! Takaisinvoitto eikä kosto, sen takaisinvoitto, mikä oli menetetty, mikä oli kallis, mikä oli niinkuin osa omasta itsestä! Jollei tätä takaisinvoiton toivoa, niin miksi sitten koko elämääkään! Mutta jos se on välttämättä kostoa, niin kostoa, jonka tarkoitus on jälleen yhdistää erotetut, jälleen kokoonpanna särkynyt, lohdutuksen ja toivon hienoilla kultalangoilla neuloa kiinni, mikä on haavalle repeytynyt.
Ja miksei kostokin! Kaihoisain tunteiden, tyynten kotiunelmain rinnalla puhkesihan raivoisaan myrskyyn Henrikin mieli, kun hän vaan muisti heidän kotipappilassaan pidetyn huutokaupan!
Siitä oli jo viisi vuotta.
Uuno veli, se maamittarin oppilas, oli silloin vasta lyseon viidennellä luokalla. Hänestä ei sitten koskaan tullutkaan ylioppilasta. Henrik oli juuri suorittamassa pääsytutkintoja koulusta, ja näiden ja ylioppilastutkintojen väliajalla oleskeli kotona. Johannes oli myöskin tullut kotiin, samaten Gabriel, se, joka nyt oli Turussa, mutta joka silloin aijottiin maanviljelijäksi ja oli sentähden Mustialassa.
Hautajaismieli isän kuoleman jälkeen ei ollut vielä haihtunut, armovuosi ei ollut vielä loppuun kulunut, — silloin tuli kovin isku. Kuolinpesän velkojat eivät suostuneet mihinkään lupauksiin eikä tarjottuihin takuihin, vaan juonittelivat siksi, kunnes saivat huutokauppakuulutuksen aikaan.
Määräpäivänä tulivat pappilaan jo aamulla pitäjän tavalliset huutokaupanpitäjät: eräs jotenkin renttumaiseksi tunnettu, kaupungissa asuva herrasmies, jolla ei ollut mitään vakituista tointa paitsi tämmöisiä satunnaisuuksia, — ja harmaapäinen, lihava ukko — myöskin jotenkin irtonainen olento, — kasvot ruskeanharmaat, pöhötyksissä, ilman kulmakarvoja ja mitään partaa, silmät lasisina töröttäen ulkona kuopistansa. — (Nyt saattoi Henrik näin arvostella heitä, — silloin oli hän täynnänsä kunnioitusta ja pelkoa.) — Samaan aikaan kuin nämät herrat tulivat, alkoi veräjillä ja portilla ja renkituvan nurkalla näkyä kylän väkeä, ensin vaan piikoja, tuttuja muonamiehiä ja poikia, yhä suurenevassa parvessa sitten pitäjän varakkaampia rusthollareita, jotka tulivat piikaparven läpi ja arastelematta lähestyivät pappilan päärakennusta, joka kerta tuoden perässänsä joukon rohkaistuneita katsojia portilta. Pian oli piha täynnä ihmisiä, niitä istui aitan rappusilla, renkituvan kuistilla, ja nuoria talonpoikia seisoskeli ihan pääkuistin luona, nojaten sen pieliin, poltellen piippujansa ja naureskellen leveästi, kasvot punaisina. Ja tuli olo semmoiseksi, niinkuin ei kukaan olisi tiennyt onko talossa mitään hallitsijaa, ja kaikki, ollen tuttuja keskenänsä tunsivat oikeudeksensa olla niinkuin tahtoivat.
Äiti oli laittanut kahvipöydän herroille ulkomaiseen eteiseen, ja hänen aikomuksensa oli, että sitten mentäisiin renkitupaan toimitusta pitämään. Mutta herrat tulivat itsestään saliin, juotuaan kahvia aivan kuin kotonansa, ja rupesivat kyselemään pesän irtaimistoa tahtoen mennä sitä tarkastamaan. Ja äiti parkaan tuli vähitellen yhtäläinen pelko ja kunnioitus näihin herroihin. Hän ei ollut ajatellutkaan, että huutokauppa tulee kestämään kauan ja että oli tarpeen aamiaiset jopa ehkä päivällisetkin. Mutta nyt kestivät alustavat toimetkin jo niinkauan, että selvästi piti ajatella syöntiä. Joku tuttu, jonka puoleen hän kääntyi neuvoa kysymään, arveli, että olisi käskettävä ruualle ei ainoastaan näitä herroja vaan myöskin muutamia varakkaampia rusthollareita, jotka olivat joko pesän velkojia tai mahdollisia irtaimiston ostajia. Sitäpaitsi arveli sama neuvonantaja välttämättömäksi tarjota ryyppyä ja sitten joko viinaa tai konjakkia kahviin sekotettuna. Paitsi sitä, että se oli yleinen tapa tämmöisissä huutokauppatilaisuuksissa, — sanoi hän, — oli se tarpeen paremman ostohalunkin virittämiseksi.
Äiti hätääntyi. Hän ei ollut tämmöistä yhtään ajatellut. Kuten tavallista, hänen silmänsä menivät hajalle ja posket alkoivat punottaa. Kädet edellänsä, valmiina asiain järjestelemiseen hän, voimatta päättää mikä olisi tärkein ja ensin tehtävä, rupesi hääräilemään yhtaikaa kaikkialla. Sekä äidistä että heistä pojista näytti, että he olivat nyt tietämättään yhtäkkiä joutuneet korkeimman esivallan eteen, joka heitä piti kourissaan, vaati kuuliaisuutta ja ylhäältäpäin katseli kuinka he suoriutuvat tehtävästänsä. Kysymys, kuinka he suoriutuvat, teki tämän hetken elämän tärkeimmäksi ja ratkaisevimmaksi hetkeksi. Sen mukaan kuin äidin pula ehti tulla tunnetuksi ilmestyi yhä useampia neuvonantajia ja apulaisia, alkoivat kuiskutukset ja osaaottavat päänpudistukset nurkissa; muutamat tulivat kyökkiin asti, vihkiytyivät kaikkien erikoiskohtien perille, ottivat tärkeän ilmeen päällensä ja alkoivat puuhata, antaen ylemmyytensä tuntua asiaan vihkimättömien rinnalla. Ihmeellisellä tavalla, tarmokkaiden, kiihkeiden, kekseliäisyydestä kilpailevien kyökkineuvottelujen jälkeen, kun jokainen, aivan kuin kaikki olisi riippunut hänen päättäväisyydestään, huolestunut ilme kasvoissansa, oli rientänyt omalle suunnallensa, — ilmestyi vähän ajan perästä eri tahoilta sekä paistit, lohet, puuttuvat eturuuat että tarpeelliset ryyppyviinat ja konjakki kahvia varten. Nämä viime mainitut oli Gabriel jostain hankkinut. Hän oli tullut hengästyneenä pihan yli, läiskyvät aineet puteleissa. Ja kyökissä nousi vielä suurempi puhelemisen melu, kun jokainen nyt kertoi mistä oli mitäkin saanut ja kuinka vähästä oli riippunut, ettei olisi saanut ja mikäs sitten neuvoksi! Äiti määräsi nyt jokaiselle pojista mitä kunkin oli tehtävä. Johanneksen ja Henrikin oli pitäminen seuraa ja palveleminen tiedonannoilla molempia herroja, avaaminen voudin kanssa aittoja ja ullakoita ja osoittaminen sisällä kaikkien kalleimpien tavarain säilytyspaikkaa; isävainajan kirjastoa, äidin vanhoilla tavaroilla täytettyjä kirstuja ja vierashuoneen ja makuuhuoneen huonekaluja. Gabriel lähetettiin hankkimaan karafiinejä ja viinilaseja ja ostamaan tupakkiaineita. Uuno oli yleisenä juoksupoikana.
Vihdoin kello 11 oli aamiainen onnellisesti katettuna, ruokasalin ovet avautuivat ja mamma ilmestyi saliin, joka oli täynnä istuvaa miesväkeä, naurua, puhelua ja tupakinsavua. — Kuinka pienenä ja näkymättömänä oli kellertävä koti-harmoonio heidän nojaavien käsivarsiensa ja ristiin pantujen jalkojensa keskellä, sinisen tupakinsavun takana, mullin mallin viskeltyjen lakkien alla. Jospa nyt olisi avautunut aurinkoisen kanslian ovi, — sali oli verannankaton vuoksi aina hämärä, — ja pappa tullut sieltä arvokkaana astuen. Hän olisi varmaan, joka suunnalle kumartaen, ystävällisesti ja kummastellen tervehtinyt tätä suurta vierasjoukkoa. Mutta vieraat olisivat kaikki kunnioituksesta hiljenneet ja heidän olisi pitänyt nousta seisaallensa. He olisivat hävenneet eivätkä olisi tienneet kuinka hiipiä pois, he olisivat, piiloutuen toinen toisensa selän taakse, lähteneet ja jättäneet salin tyhjäksi, ja sitten olisi taas pantu järjestykseen ja alettu elää entistä hiljaista elämätä. Mutta ei mitään isää enää koskaan tullut kansliasta. Hän oli poissa. Sen sijaan seisoi äiti hämillään, punottavana ruokasalin avatussa ovessa, aivan kuin anteeksi pyytämässä siitä, että oli saanut aamiaisen valmiiksi ja uskalsi nyt tarjota sitä vieraille!