— Jaha, niinkuin tahdotte, — vastasi hän, oikasihe ihan suoraksi ja läksi ylpeänä aivan kuin syytetty, joka on saanut perättömäksi jonkun kunniallekäyvän herjauksen.

Tämä punatukkaisen Hilman hehkuva aiheeton kiivaus ja tuo erityinen jäykistymisen tapa, kun oli kysymys hänen oikeasta säädystään, oli Henrikille ylen vastenmielinen. Se saattoi hänet semmoiseen inhoon, että melkein raivostutti. Kaikki hänen vanhat vihansa plebeijejä vastaan, s.o. ei alhaisia, vaan semmoisia ihmisiä vastaan, jotka pyrkivät ylhäisiksi, kohdistuivat punatukkaiseen Hilmaan. Ja tämän Hilman tähden oli hänen nykyinen kortteerinsa sitäkin ikävämpi ja vieraampi hänelle — pöydästä huolimatta.

Henrikin omalla pöydällä oli muuten kaikki, mitä hänen vanhasta kodistaan oli enää tallella: kynttiläjalat punertavasta messingistä; kivi, jota pappa oli käyttänyt paperiensa painona, kun hän kuumina kesäpäivinä, istuen paitahihasillaan pöytänsä ääressä, kirjoitteli saarnojansa kaikkialla avattujen ikkunain ristituulessa; taskukellon alus, jossa oli tumman sininen, paikotellen harmaaksi kulunut samettisisus. Sitten oli vielä muita muistoja. Oli suurikokoinen valokuva pappilan rakennuksesta, otettuna rannan puolelta, niin että puutarhan tuuheat, rakennuksen seinää ja verantaa vastaan olevat ruusupehkot olivat mukana. Auringonpaisteella otettu valokuva teki varjon ja valon erotuksen kaksitaitteisessa pärekatossa, räystäissä, pystyynpäin kulkevien vuorilautojen reunoissa ja ikkunain laudoissa erittäin kirkkaaksi. Jokainen lehti erottui ruusupensaissa, ja samoin jokainen pyöreä sorakivi, sillä vähän ruohottuneella hiekkakäytävällä, jonka he pojat olivat mamman iloksi kerran perustaneet. He olivat peranneet lepikköihin ja pensaihin suoran aukon rannalle asti ja hiekkakäytävän tarkoitus olisi nyt ollut ylettyä sinne, mutta se oli takertunut jonnekin suurien leppäkantojen luo ja oli jäänyt keskentekoiseksi, niin että se nyt, ryhdikkäästi alkaen ihan kuistin rappusilta, selvään viittasi aijotun tarkoituksen suuntaa. Sen kauneus oli kuitenkin ollut pienellä päänkallistuksella helposti mieleen kuvailtu. Erittäin elävästi esiintyi valokuvassa myöskin tuo vanha tuttu, syvä räystäs, jonka alle pääskyset kilvan pesivät. Huikeasti huutaen: kivii — kivii, ne piirtelivät edestakasin ryytimaasta yli katon pihalle, ja koko heidän kehityksensä ensimäisistä tulopäivistä asti, uusien pesien laitosta ja vanhoista pesäriidoista, varpusten sekaantumisesta, poikasten syöttämisestä ja ulos katolle houkuttelemisesta aina syksyn suuriin parveutumisiin ja lähtöön saakka oli ollut kotiväen tarkastuksen ja keskustelujen alaisena. Katon alemmassa, melkein pystyyn kulkevassa taitteessa oli pienoinen ikkunakatos ja sisäpuolelta näkyi valkoset uutimet aivankuin missäkin nukkikamarissa. Se oli sisaren kesähuone, sen raukan, joka sitten kuoli parhaassa iässänsä, 18-vuotiaana. Ei ollut jäänyt mitään valokuvaa hänestä. Mutta vaikka Henrik oli hämmästynyt, että sisaren kuva oli ensi päivinä kuoleman jälkeen mielestä aivan kuin poissa, oli se kuitenkin sittemmin itsestään tullut takaisin, ja selvennyt yhä enemmän. Sisarella oli ollut valkonen polkkatukka, joka kiertyi alhaalta sisäänpäin juuri sen verran ettei hiuksen päitä näkynyt. Kaula oli hieno. Kasvot olivat heikon kalpeat ja silmän ympärykset aina punaset. Kun häntä nyt muisteli, täytyi sanoa että hän oli ollut luotu kuin kuolemaa varten: aina hiljainen ja sairasteleva, ei mitään koskaan väittänyt, ei tehnyt tärkeäksi olentoansa, niinkuin semmoinen, joka tietää, ettei hän ole elämää varten, ja sentähden ei koskaan puhu tulevaisuudestansa. —

Isästä sitävastoin oli valokuva, suurempaa kokoa, ja se oli nyt Henrikin pöydällä pienen takaapäin pitelevän messinkitelineen nojassa. Isä oli siinä parraton, kuten oli aina ollut juhlallisemmissa tilaisuuksissa. Tukka oli yksinkertaisesti, suoraan taaksepäin kammattu. Hänellä oli ollut tapa kastaa se joka aamu ennen harjaamista vedellä ja siten totuttaa ankaraan pysymiseen taaksepäin laossa. Jos hän solmiessaan kapsäkkiä tai muuten jossakin liikkeessä sattui saamaan tukkansa pörrölle, katosi hän kamariinsa ja vähän ajan kuluttua tuli takaisin tukka märkänä ja jälleen taapäin silitettynä.

Kaikki pojat opetettiin samaan kampaustapaan ja Henrik yhä vieläkin sitä tarkkaan noudatti ja piti sitä kaiken tukankampaamisen ylimpänä sääntönä. Isällä oli korkea otsa ja hyvin ystävälliset, ohimoiden kohdalla rypistyvät silmät, joka seikka ei mennyt yhteen kasvojen muun ankaruuden kanssa. Leuka oli kuten sanottu, aina puhtaaksi ajeltu, ja se, yhdessä tuon suoran harmaan tukan kanssa, antoi hänen kasvoillensa omituisen, nuorekkaan näön. Kuollessaan hän ei ollutkaan vielä edes kuuttakymmentä täyttänyt.

Mutta paitsi tätä valokuva-muistoa oli Henrikillä isästä vielä toinen, henkinen kuva, jossa isän ulkonainen muoto oli paljon elävämpi ja muuttelevampi kuin valokuvassa. Hiukset olivat siinä kuivuneet, kiillottomat ja pehmeät niinkuin seuraavana päivänä saunan jälkeen. Ei ollut juhlapukua eikä kirkkomieltä. Kaikki se hyvä, mitä isä oli eläessään tarkoittanut sanoa ja tehdä, oli hänen kasvojensa leppeässä ilmeessä eikä siinä ollut sijaa milleen muulle. Tätä kuvaa Henrik säilytti mielessänsä niinkuin jotakin pyhää, ja vaipuessaan sisällisiin tutkistelemuksiin, oli se siinä korkeimman rinnalla, neuvoi samaa, osoitti samaa, oli yhtä sen kanssa. Vielä enemmän: kun kaikkein korkein toisinaan tuntui kovalta suuressa oikeudenmukaisuudessaan, kääntyi Henrik mieluummin isän kuvan puoleen, joka aina silloin olikin vastassa rajattoman leppeine ryppyinensä ohimoissa ja kiillottomine harmaine hiuksinensa, niinkuin saunan jälkeen. Hänpä ei ollut vaativainen, hän koko ajan ikäänkuin selitti, ettei mistään vaatimuksista voinut olla kysymystä, että kaikki ponnistukset ja vaikeudet olivat Henrikin omaksi hyödyksi. Ja ilahutti mielen keskellä itkun halua, sillä järjellähän Henrikin täytyi ymmärtää, että kaikkein korkein, joka oli rakkaus, ei voinut puhua muuta kuin sitä samaa lohdutusta, mitä isäkin.

Äiti oli elossa. Hän asui nyt vanhimman poikansa Johanneksen luona. Johannes oli kappalaisena eräässä kaukaisessa suupohjan pitäjässä; toinen, Gabriel, oli — ikävä mainita — joutunut vähän huonoille jäljille, ainakin harhaan, — hän oli Turussa konetehtaalla jonakin viilarina; kolmas oli tämä Henrik, hän oli yliopistossa lukemassa; neljäs, Uuno, oli maamittarin oppilaana Viipurin läänissä Säkkijärvellä.

Johannes piti oloansa pohjanmaalla ihan väliaikaisena. Hänen toivojensa toivo oli päästä kerran entiseen kotipitäjään Savoon, jossa isä oli kirkkoherrana ollut, ja aikaa myöten takaisin siihen pappilaan, jossa he olivat syntyneet ja lapsuutensa viettäneet. Kirkkoherran kuoltua olivat pitäjäläiset kovasti kehoittaneet Johannesta pyrkimään kotiseurakuntaan ja luvanneet yksimielisesti pyytää häntä papiksensa, jos vaan tulee kysymys.

Näin kirjoitti kerran Johannes veljellensä Henrikille:

"Jospa se aika kerran koittaisi (nimittäin että hän pääsee jälleen kotipitäjään ja saa haltuunsa vanhan kotipappilan)! Ja miksi se ei koittaisi, kun siihen koko elämä tähtäsi. Silloinpa kelpaisi äidin ja kaikkien veljesten jälleen kokoontua yhteen ja jälleen he viettäisivät omalla kotitantereellaan samallaisen kesän kuin oli ennenmuinoin, pääskysten, pihamaan, aittojen, metsien, niittyjen, hevoshaan, omenapuiden, keinun, venheiden, vesien, kahilikkojen kanssa. Eikä tarvitsisi, niinkuin nyt kappalaispuustellin ahtaissa huoneissa, sijoittaa vieraat saliin, jossa vuoteet laitettiin epämukavasti permannolle joka kerta siirtämällä raskasta harmoniota, tunkemalla syrjään helposti horjuvia kukkatelineitä ja muita arkoja juhlahuonekaluja, joka kaikki tuotti suurta hankaluutta, — vaan saisi sijoittaa omaiset tilaviin suuriin vinttikamareihin, joissa saattoi hengähtää ja hoilaistakin. Jos vaikka kaikki pojat silloin olisivat jo naimisissa, riittäisi vanhassa kotipappilassa sijaa yllin kyllin. Jokainen saisi siellä oman osastonsa ja saisi elää vaimoineen ja lapsineen vaikkapa pientä erikoiselämääkin. Yhteisiä olisivat ruoka-ajat, huviretket veneillä, harhailut metsissä, kalastukset, heinänteot, leikkuu — — — Voi, kuka ne kaikki luettelee ne entiset ihanuudet! Jospa vaan saisi edes kerran, vaan kerrankin vielä elää yhdessä niinkuin ennenmuinoin!"