Jo heti ensi päivästä, jonka Henrik kaupunkiin tultuansa tässä asunnossa vietti, harmitti häntä tuo pieni eteinen, jossa aina joku kävi ja ovet avatessa sattuivat toisiinsa. Sisällä ollessaan hän kuuli että siellä muut melusivat ja vaivoin selvisivät ovista; ja ulos tullessaan hän ei itse ihmeekseenkään voinut päästä tapaamasta jotakin talon asukkaista. Joko liikkui siellä suuri lihava emäntä, punasen ruskeassa, valkotäpläisessä puvussa, tai joku hänen punatukkaisista vilkkaista tyttäristään, taikka tuli issikka ruskeine leukapartoinensa kopsutellen raskaissa kengissään, tai sitten hänen vaimonsa tai tyttärensä; tämä viimeinen kävi hatussa, oli saanut kasvatuksen ja soitteli huonolla pianolla iankaikkisia skaaloja, joka kuului Henrikin huoneeseen. Vielä muitakin ihmisiä siellä hääräili, eikä niistä saanut selvää olivatko vieraita asioilla kävijöitä vai talonko asukkaita.
Nyt hän oli piinautunut täällä kaksi lukukautta, mutta hän oli päättänyt muuttaa tämän lukukauden kuluttua siitä pois. Meri joka alituisesti pauhasi, teki sitä paitsi hänen mielensä alakuloiseksi. Syksyllä ei sen harmaa, saareton avaruus ollut antanut mitään kiintymisen tilaisuutta. Ja nyt keväällä se herätti kahta kaihoisamman ikävän vanhaan saariseen kotijärveen, joka auringonpaisteisena läikkyi muistossa.
Henrikin oma huone oli pieni, neliönmuotoinen; siinä oli hyvin valkoset seinäpaperit. Huonekaluja oli uusi tummanruskea sohva, niin pinkkana, että vieterit eivät olleet tietääkseenkään kun istui. Oli vielä koviksi täytettyjä tuoleja pyöreine puuselustimineen, ja kirkkaaksi kiilloitettu pöytä, jonka jalat monenmoisilla koristuksilla kaareutuivat kiehkuroina yhteen pienoisen alustan ympärille ja erosivat sitten taas kiehkuroina maahan. Tämän tumman peilikirkkaan, liukkaan puolipyöreän pöydän päällä oli käsinkudottu valkonen pitsialus ja sen päällä yksinäinen pitkä korulamppu, ilman öljyä. Sekä liiaksi yhtyneet pöydän jalat että lampun pituus vaikuttivat, ettei pöytä sietänyt kosketusta, ja sen ympärillä piti liikkua suurella varovaisuudella. Sentähden joka kerta kun emännän punatukkainen tytär illoin aamuin ilmestyi suuren voileipä- ja maitotarjottimen kanssa syntyi juhlallinen mielenjännitys sekä tuojassa että Henrikissä. Henrik seurasi katseillaan menoa. Ensin oli tarjotin pantava pesukaapin päälle ja tutiseva öljytön korulamppu ja valkonen pitsialus siirrettävät kirjoituspöydälle, joka oli ikkunan luona. Sitten vasta asetettiin tarjotin varovasti tuolle epävakaiselle pöydälle ja tuolit työnnettiin tieltä, paitsi sitä tuolia, jolla Henrikin oli istuminen. Epämukavuus oli syödessäkin suuri pöytäliinan ja sen seikan vuoksi, ettei tiennyt minne jalat pistäisi.
Mutta vaikka tämä pöytä oli näin epämukava, oli se kuitenkin melkein ainoa, mikä tähän kortteeriin kiinnitti Henrikiä. Syynä siihen oli se, että heidän entisessä hävinneessä kodissaan oli ollut juuri tämmöinen vanhanaikainen pöytä. Tämä tässä oli vaan vähän uudempi ja tuntui jäykemmältä rakenteeltaan. Henrik oli siihen niin kiintynyt, että hän melkein vaan sen vuoksi oli saattanut näin kauan pysyä tässä kortteerissa.
Eräänä päivänä hän huomasi, että juuri sama pöytä oli tämänkin isäntäväen ylpeys ja ihastus. Huoneen muut huonekalut olivat paljon halvempia ja yksinkertaisempia: paitsi jo mainittuja, hyllykaappi nurkassa, kokoonpantava sänky ja Henrikin suorajalkainen kirjoituspöytä.
Nähtävästi korupöytä oli täälläkin jäännös jostakin entisestä rikkaammasta huonekalustosta, joka oli hävinnyt sittenkuin isä oli kuollut ja leski ruvennut elättämään henkeänsä hyyryläisten pitämisellä. Kerran kun punatukkainen Hilma, joka muuten kaikkein vähin kiinnitti Henrikiä tähän kortteeriin, oli taas saanut tarjottimen onnellisesti pöydälle, kysyi Henrik häneltä:
— Mistä teillä onkaan tämä pöytä?
Silloin Hilma vastauksen asemesta ihan aiheettomasti sai loukkaantuneen hymyn huulillensa, jonka piti ilmaista, että "kyllä he ovat parempiakin päiviä nähneet kuin nämä nykyiset ovat." Hän melkein kyyneltyi, ja olisi silminnähtävästi yhdellä purkauksella tahtonut syöstä sisästänsä kaiken sen sanomattoman vääryyden, mitä he olivat saaneet elämässä kokea. Löytämättä sopivia sanoja hän kuitenkin vaikeni, ja otaksuen että Henrik oli ymmärtänyt, puki sanoihin vaan ajatuksensa jatkon:
— Mutta jos maisteria tämä pöytä ei miellytä, niin kyllä meillä on toisiakin. — Hän punastui loukkaantumisesta ja oli heti valmis toimeenpanemaan muutoksen.
— Ei, ei, antaahan olla, — sanoi Henrik.