IV LUKU.
Juuri siihen aikaan saapui Uuno Viipurista parin päivän käynnille.
Hän tuli varhain aamulla.
Henrik oli silloin suuressa salissa kauppaneuvoksen kanssa puhumassa poikien luvuista, kun Uuno avasi oven ja tuli terveenä, punertavana, nauravalla rähinällä sisälle. Ei tiennyt loistivatko hänen valkoset hampaansa vai siniset silmänsä enemmän.
— No terve, Heikki, — sanoi Uuno ensin Henrikille, antaen hänelle kättä, ja tervehti sitten vasta kauppaneuvosta.
Kauppaneuvos remahti iloiseksi Uunon tulosta ja otti molemmin käsin hänen kädestään, sekä rupesi kohta huutamaan koko taloa kokoon.
Suuresti Henrik kummastui, miten Uuno oli täällä asettunut tuttavalliselle pohjalle. Kauppaneuvos hääri hänen ympärillään vähintäin niin nöyränä kuin vertainen. Uuno puhui kovemmalla äänellä kuin kauppaneuvos ja yleensäkin — hallitsi mielialaa.
Hanna ja Uuno eivät tavanneet toisiansa ennenkuin aamiaisilla, jotka tavan mukaan syötiin seisoalta.
Henrikin suureksi kummastukseksi Uuno tuli esiin kukkavihon kanssa ja vei sen, taitavasti kumartaen, Hannalle. Uunolla oli vähän suurenlainen pään takaraivo, ja tässä tilaisuudessa se erityisesti pisti Henrikin silmään, kun Uuno, annettuaan kukkavihon, perääntyi.
Ottaessaan vastaan Uunon kukkavihkoa Hanna katsahti Henrikiin ja punastui niin onnettoman rajusti, ettei se voinut keltään jäädä huomaamatta.