Hän oli sitten koko päivän poskipäät punasina, nauroi onnellisena Uunon sukkeluuksille ja punastui punastumistaan.
Henrik katseli tätä asiaa ihmetellen.
Hänessä kiehahti yhtäkkiä outoja, repiviä epäilyksiä esille.
Hän kierteli heitä kuin tiikeri kierteli peuraparia siinä kuvakirjassa, joka oli aina ollut vanhan pappilan lastenhuoneen pöydällä. He lapset kyselivät huolestuneina mammalta, hyökkääkö se peurojen kimppuun vai ei, ja vaikka mamma lohdutteli että kyllä peurat vielä ehtivät paeta, niin oli heihin kuitenkin jäänyt jäytävä epäilys. Unissa he vielä näkivät tiikeriä ja surivat viattomien peurojen puolesta. — Nyt oli Henrik itse tiikeri, ja vaikka muisti heidän entisen kauhunsa ja epätoivonsa peurojen puolesta, antoi hän kaikkien suhteiden mennä rikki ja tämä rikkoontuminen vielä enemmän kasvatti ja nostatti häntä tiikeriksi.
"Nyt, Henrik, pois ujous, pois turha, lapsellinen riippuvaisuus ihmisten katseista! Jollet nyt ota, mikä on sinun, niin kadotat ainiaaksi kaikki!"
Henrik tunsi kummallisen väreen käyvän ruumiissansa, niinkuin kylmän tullessa, tai niinkuin rohkean hypyn edellä.
Hän oikasihe. Hän kasvoi. Hänen huulensa vetäytyivät hienosti kurttuun, pää kohosi, olat antoivat tilaa hänen vartalollensa. Ei hän ollut enää Henrik. Ilman pelkoa, varmana kuin kallio hän lähestyi Hannaa. Mutta ei hän sanonut mitään tavatonta, sanoipa vaan:
— No neiti Hanna, minä hävisin viime kroketissa, minun täytyy voittaa takasin!
Mitä merkillistä oli näissä sanoissa? Ja kuitenkin: Hanna, joka ensin oli antamaisillaan leikillisen vastauksen, yhtäkkiä alistuvasti pysähtyi ja pelästyneenä katsahti hänen silmiinsä.
Silloin oli jo ilta tulemassa. He läksivät krokettikentälle.