— Uunon täytyy saada parhain nuija, — sanoi Henrik sinne tultua: —
Saanko valita?
— Tietysti, valitkaa, — sanoi Hanna urkkien vilkaisten häneen.
— Ja tämä neiti Seligille, — jakeli Henrik.
— Ohhoh, — sanoi neiti Selig, — tehän olette tänään jalomielinen, kun valitsette vihollisillenne.
— Me olemme parempia pelaajia, — sanoi Hanna muka naurahtaen, — me tulemme toimeen huonommilla.
— Suokaa anteeksi, mutta minä aijoin pelata neiti Seligin kanssa, — sanoi Henrik.
Hanna katsahti taas kummastuneena ja kysyvästi Henrikiin, arasti, niinkuin olisi epäillyt jotenkin loukanneensa häntä.
Mutta Henrik, yhä sama mahtava varmuuden ja päättäväisyyden tunto joka jäsenessään, ei ottanut huomatakseen mitään vivahduksia kenenkään kasvoissa.
Hän määräsi vuorot ja pyysi Uunoa alottamaan.
Uuno, tuntien taitavuutensa ja aikoen tietysti voittaa, alkoi pelin loistavasti, mutta keskiporttien luona, kun piti kulkea viidennen läpi, oli ruoho niin kasvanut, että Uunon pallo kimposi ohitse ja hänen pelinsä pilaantui. Uuno ei osannut salata harmiansa, vaan suuttui syyttömästi Henrikiin.