Neiti Selig ja Hanna hermostuivat vähän toisiinsa samojen ruohojen tähden, kun neiti Selig rupesi repimään niitä pallonsa edestä pois, mutta Hanna väitti semmoista luvattomaksi.
Ainoastaan Henrik pysyi yhä alkuperäisessä maltissaan. Hän repi nyt tarkasti ruohot Hannan pallon edestä, mutta tuli itse viimeisenä ja sivuutti kaikki, lennättäen Hannan pallon kentän ulkopuolelle ja auttaen neiti Seligin asentoon.
Uuno teki parastaan, mutta kun hänen aikeensa tulivat tyhjäksi, hermostui hän taas Henrikille, joka ei ollut kuitenkaan siitä nytkään tietääksensä.
Kun peli oli loppumassa, oli Uuno, Hanna ja Selig ilmeisesti kiihoittuneet.
Henrik koetti kaikin tavoin sovittaa.
Vihdoin kun Hanna oli jo palannut ja hänen pallonsa seisoi Uunoa odottamassa pari kyynärää puikosta ja Henrik oli antanut Seligin tappaa itsensä, tuli Henrik Uunon palloon kosketettuaan Hannan pallon viereen. Hän olisi voinut koskettaa Hannan palloon ja taas lennättää se pois, mutta hän katsoi Hannaa naurahtaen silmiin ja löi samalla pallonsa syrjään, ikäänkuin muka osumatta.
— Aha, aha, — huusi nyt Uuno työntäen innoissaan rillejään nenälleen ja valmistuen lyömään. Hän löi ja he voittivat.
— No kyllä osasitte pilata pelin, — sanoi neiti Selig happamesti
Henrikille.
— Kaikki syy on minun, — sanoi Henrik.
Niin että ainoastaan Hanna tiesi hänen vaan rauhan nimessä tahallaan luopuneen voitosta.