Siitä saakka kuin Henrik ensin pyysi krokettia pelaamaan, mutta erittäin tämän pelin loppuessa Hanna koko ajan katseli häntä ja ihmetteli, koetti lähestyä ja tahtoi osoittaa erityistä ystävyyttä, mutta ei tiennyt mitä sanoa, kun Henrik ei ottanut häntä vastaan. Hänestä se ei ollut Henrik, Se oli joku ihan toinen, voimakas henkilö, joka yhtäkkiä oli ottanut hänet valtaansa, josta hän riippui, — jota hän olisi pitänyt onnena rakastaa, jos olisi uskaltanut, ja tiennyt ettei se ole vihoissaan hänelle.
Henrik ei koko aikana millään tavalla osoittanut muuta kuin kohteliaisuutta, ainoastaan että illalla hän ei katsahtanut ulos, kuten oli tullut tavaksi Hannan ja Seligin mennessä makuulle valkoiseen rakennukseen, vaan veti rullakartiinin jo edeltäpäin alas omassa huoneessaan.
Ja tiesi että hän sillä vaan yhä enemmän vangitsi Hannaa.
Seuraavana päivänä Hanna lähestyi taas Henrikiä alistuvalla ja etsivällä katseella, niinkuin olisi kysynyt millä voisi palvella, millä lepyttää, millä hyvittää. Mutta Henrik, vaikka näki kaikki, ei ollut mitään näkevinänsä, ja katseli Hannaa avonaisella, riippumattomalla, ikäänkuin muita asioita ajattelevalla katseella.
Sisässään hän tunsi, että yksi ainoa hellä sana, jolla hän kutsuisi Hannan luoksensa, tekisi kaikki, ja sitten Hanna seisoisi hänen vieressään ja painaisi päänsä hänen rintaansa vasten ja kiertäisi kätensä hänen kaulansa ympäri. Ainoastaan siksi, että hän oli niin varma siitä, ei hän kiirehtinyt.
Ei Henrik tänäkään iltana katsahtanut ulos. Raosta hän näki, että Hanna ja Selig katsahtivat.
Uuno makasi Henrikin kanssa hänen huoneessaan.
He eivät olleet vielä alkaneet juttelujaan, jotka edellisenä iltana olivat kestäneet yli puolen yön.
Uuno riisuutui äänetönnä ja kiipesi vuoteeseensa. Siellä hän rutisti pehmeän tyynyn kyynäspäänsä alle ja nojautui poskellaan kättänsä vasten.
— Kuules, Henrik, — sanoi hän: — mitä sinä oikein pidät Hannasta?