Tämän hän sanoi ei yhtään tavallisella Uunomaisella, vaan viattoman lapsellisella, melkein tytön äänellä, eli semmoisella kuin hänellä oli ennen muinoin kotona.
— Ooja, — sanoi Henrik: — onhan se. — Ja kävi kädellään leukaansa.
— Niin minustakin, — sanoi Uuno: — se on oikein hyvä tyttö.
— On se, on se, — myönsi Henrik.
— Niin ihmeesti, noin, kuinka sanoisin —
— Niin juuri. No kuule ja sinähän toit sille kukkavihon.
Uuno hämmästyi ja keikahutti itsensä toiselle kyljelle.
— Ha-ha-ha-ha, — nauroi hän. — Ei, nyt täytyy ruveta maata.
— Kuka sinun tietää? — sanoi Henrik muka leikkien.
— Ole nyt. Ei, no hyvää yötä vaan.