— Sammuta toki ensin.
— Jaa se on totta, — sanoi Uuno ja puhalsi kynttilästä tulen. —
Hyvää yötä.
— Hyvää yötä.
Ihan samalla tavalla he taas makasivat pimeässä kuin silloin yöasemalla, eivätkä kumpikaan nukkuneet. Jotakin oli kuitenkin ihan päinvastaista silloiseen verraten. Ja se oli, että Uuno oli nyt Henrik ja Henrik oli Uuno.
Henrikin sänky oli semmoisessa asennossa, että Uuno ei voinut nähdä häntä, mutta Henrik taisi nähdä Uunon. Vähän aikaa nukuttuansa hän heräsi siihen, että Uuno raapasi jälleen tulen kynttilään ja nousten puoli koholle kääntyi hiljaa katsomaan oliko Henrik hereillä. Ja oli sillä lailla vähän aikaa liikkumatta. Sitten kohosi istuilleen, otti tuolilta, takkinsa povitaskusta lompakon, ja taas kuunteli kauan oliko Henrik valveilla. Henrik oli varjossa kynttilältä, melkein pimeässä, ja teeskenteli nukkunutta, vaikka silmät olivat raollaan.
Uuno ottaa nyt lompakosta esille valokuvan, Hannan valokuvan, ja katsoo sitä kauan, käännähtää välillä äkisti päänsä Henrikiin päin, ja sitten taas katsoo, katsoo ja katsoo. Sitten hän lähentää valokuvaa suutansa kohden, mutta taas kääntää päänsä Henrikiin, kuuntelee, jättää tekemättä mitä aikoi, ja panee valokuvan takasin lompakkoonsa. Hän huokaa ja heittäytyy selälleen makaamaan, korkealle tyynylle, kädet pään alle, kyynäspäät pystyssä. Näin hän makaa kauan-kauan.
Henrik on heräävinään.
Uuno sammuttaa kynttilän, kääntyy seinään päin ja parin minutin päästä nukkuu.
"Ei ole epäilemistäkään", — ajattelee Henrik, — "Uuno on rakastunut, on ollut jo ennen minua."
Ensin oli Henrikistä kaikki niin kummallista ja uskomatonta. Puoleen yöhön hän vaan ihmetteli ja toisti toistamistaan ajatuksissaan kaikkea sitä, mikä oli tapahtunut valokuvan ensimäisestä näkemisestä näihin päiviin asti.