Sitten tuli kauhistus: Seuraukset kuvastuivat mieleen toinen toisensa jälkeen.
Suhde Uunoon täytyy rikkoontua.
Henrik ymmärsi nyt paremmin kuin ennen, että rakkaus todella oli se voima, jonka rinnalla, kuten tuossa Turun matkalla luetussa, hänen ystävänsä ylistämässä novellissa sanottiin: kaikki muut suhteet ja siteet saavat alempiarvoisina väistyä ja murskaantua.
Niin se todella oli. Ei mikään, ei mikään maailmassa saa estää Henrikin yhtymästä Hannaan ja ottamasta vastaan Hannan rakkautta, joka jo oli syttynyt!
Tuossa makaa Uuno eikä aavista mitään, ei aavista, ettei hän koskaan, ei koskaan Hannaa saa, ei aavista mitä on edessä, — että Henrikin ja hänen suhteensa kohta rikkoutuvat! Henrikin teki niin kipeätä, että hän väänteli itseään vuoteessaan. Mutta muuta keinoa ei ollut: huomispäivänä oli Uunolle sanottava suoraan kuinka asiat olivat.
Ja monella tavalla kuvautui Henrikin mieleen se keskustelu, joka aamulla oli syntyvä hänen ja Uunon välillä. Milloin hän oli säilyttävinään rauhallisuutensa, milloin taas yltyvinään, jolloin tuli sanotuksi ratkaisevat katkeruuden ja eron sanat. Henrik tapasi itsensä kiihoittuneesti hengittämästä, täynnänsä intohimoista vihaa Uunoa vastaan. Ja kuitenkin häntä itseänsä kauhistutti tämä viha. Päästyään siitä hetkeksi vapaaksi, hän koetti huokaista sen pois niinkuin olemattoman ajatuksen.
"Enhän minä ainakaan vielä vihaa häntä, omaa Uunoani, ja voihan olla että hän ottaa asian tyynesti, ja kaikki selviää itsestään kun aamu tulee," — ajatteli hän ihankuin painajaisen tuskissa.
Ja aamu tuli Henrikin saamatta unta koko yönä. Aamu tuli ja valaisi huoneita kartiinin läpi. Kyökistäkin, joka oli Henrikin huoneen alla, alkoi jo kuulua jotakin jyskytystä, ja kardemumman hajua levisi huoneeseen.
"Tänään on Hannan syntymäpäivä, varmaan on aikomus kaakkua leipoa," — ajatteli Henrik. — "Hannan syntymäpäiväksihän Uuno siis onkin saapunut."
Jo kuului pihamiehen vihellys, joka valjasti hevostaan, ja sitten hänen tynnyrinsä kumina, kun hän ajoi kaivolta vettä ammentamaan.