Vielä kaksi tuntia, ja jo oli muidenkin nousuaika.
— Hehei — sanoi jo Uunokin, venytellen käsiään. — Huomenta.
— Huomenta, — vastasi Henrik kääntymättä päin.
— Etkö aijo vielä nousta? — kysyi Uuno.
— Kohta. Anna minun vähän vielä nukkua.
Uuno rupesi, hiljaa viheltää sihistäen, hyvällä mielellä pukeutumaan; nähtävästi hän kiirehti pian puutarhaan, jossa tytöt tavallisesti olivat aamulla.
"Nyt minun täytyy puhua, nyt ennenkuin hän menee, tai se tulee kymmentä kertaa pahemmaksi," — ajatteli Henrik.
Hän alkoi myöskin pukeutua, ja saavutti Uunon silloin kuin tämä oli pesuhommissa. Mutta kun piti sanoa, tuli niin sääli Uunoa, ettei sana syntynyt.
"Minun täytyy sanoa, juuri nyt täytyy", — ajatteli Henrik.
— Sinä taidat olla vähän pahalla tuulella? — sanoi Uuno kuivatessaan itseänsä.