— En nukkunut. Päätä kivistää.
— Ai-ai, kun ei vaan olisi ollut häkää, täällä tuntuukin jonkinlaista kyökkikäryä.
— Ei se tee mitään.
Nyt oli Henrik sanomaisillaan, mutta sydän löi liian kovasti.
Uuno pani vikkelästi liivin napit kiinni, sujahutti takin yllensä ja sanoi mennessään ovessa:
— No sinä tulet sitten.
Näin Henrikiltä jäi kuin jäikin sanomatta.
Kaksi kertaa hän oli ollut aukasemassa suutansa, mutta sydän oli molemmilla kerroilla lyönyt niin, ettei hän voinut alottaa. Ei voinut koko sinä päivänä.
Sanoa Uunolle — se olisi ollut sama kuin ikuisiksi määrätä kaikki. Uunon olisi senjälkeen täytynyt jollakin erityisellä tavalla suhtautua tähän ilmoitukseen, eikä mitään voinut enää koskaan peruuttaa. Joka kerta kun hän koetti lähestyä Uunoa sanomisen aikomuksessa, tuntui Henrikistä selvään, että vaikeneminen on parempi kuin puhuminen, sillä vaikenemisesta ei voi mitään pahaa seurata, mutta puhuminen lähettää sarjan määrättyjä, kylmiä, luonnonlaeista riippuvia seurauksia tulevaisuuteen.
Hän ajatteli sitten, että antaa Uunon itsen huomata. Olkoon puhuminen tämän huomion seurauksena. Ja vaikka hän tiesi sen vielä vaikeammaksi, oli se kuitenkin tulevaisuuden asia, ja siksi tuntui helpommalta.