Koko päivänä hän ei ollut lähestynyt Hannaa, ja kuitenkin kaukaa hallinnut tätä vielä suuremmalla voimalla kuin edellisenä päivänä.
Illalla, kun he kaikki olivat puutarhassa ja Hanna seisoi erillään, hän vihdoin lähestyi. Nyt oli tullut ratkaiseva hetki. Hän tuli ihan hiljaa Hannan luo, niinkuin ei olisi ollut mitään erinomaista heidän välillään, ja seisahtui ensi kerran tänäpäivänä hänen viereensä.
Hanna kääntyi puolittain poispäin ja koko hänen ruumiinsa vapisi niin, että Henrik taisi sen nähdä.
Henrik aikoi juuri sanoa hänelle jotain, mutta jäi sen sijaan katsomaan häntä, eikä sanonutkaan. Sanomisen sijaan tuli kovasti surku Hannaa ja taas Henrikistä tuntui niinkuin hän olisi ollut tiikeri, joka on ajanut toisen vuonan kalliojen väliin vapisemaan ja toisen jo tappanut metsään. Taas tuntui myöskin, että vaikeneminen oli paljon, paljon parempi kuin puhuminen.
"Jätä, Henrik, hänet", — ajatteli hän.
Tätä ajatusta vastaan tulvahti ensin joka haaralta voimakkaat, palavat vastalauseet, muistui luettu novelli, muistui tohtorin "rakkauden faktumi", välähti oma nouseva tulevaisuus, alotettu lainoppi, — näkyi unohtuminen, näkyi entisen epätietoisuuden, vähäpätöisyyden harmaa hämärä, vasta voitetun tarmon herpoutuminen. Mutta tämä sama ajatus, niin uusi ja niin perin mahdoton kuin se olikin, ei jättänyt häntä, vaan yhä enemmän hämmensi hänen mieltänsä.
Kaikkein syvimmässä sydämmessä tuntui, että tämä ajatus vei häntä ikäänkuin kotiin päin, mutta puhuminen vei johonkin vieraaseen.
"Olkoon sitten", — ajatteli Henrik: — "minä olen erilainen kuin kaikki muut."
Niin hän ei sanonutkaan mitään, ja tunsi päästävänsä käsistään tilaisuuden, joka ei ole enää koskaan palaava.
Hän meni pois erilleen, puutarhan ympäri kulkevan syrjäisen käytävän käänteeseen, yksinäiselle penkille, ja siellä rupesi itkemään.