Itkun kanssa tuli ensimäinen lohdutus:
"Minne sinä aijoitkaan lentää! Aijoitko unohtaa vanhat polkusi, tutut maat vaihtaa vieraihin korkeuksiin! Pysy vaan alallasi Henrik. Tunnustele, tunnustele, sinun alasi on tämä tuttu, tasainen, näkymätöin —"
Ennen pitkää hän huomasi itkun asemesta tavoittelevansa sirenin lehtiä käsiinsä ja paukahuttavansa niitä rikki toisen käden nyrkin päällä.
Hän alkoi miettiä, että pian tullaan häntä hakemaan. Mutta ihmisiä ei hän nyt tahtonut millään tavalla nähdä.
Ainoa keino oli sanoa itsensä sairaaksi, — päätä kivistää — tai jotain sellaista. Niin ainakin sai olla häiritsemättä yksinäisyydessä, kunhan vaan ensi kysymykset olivat onnellisesti vastatut ja sivuutetut.
Henrik meni puutarhasta ylös omaan huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen välittämättä siitä mitä huomiota tämä herätti.
Pian tultiinkin kysymään, mikä häntä vaivaa, ja Uuno toi Hannalta terveisiä ja kukkia ja rupesi, voimatta samalla hillitä onneansa, ehdottamaan lääkärin kutsumista sekä pitämään kovaa ääntä.
— Jos sinä rakastat minua Uuno, niin älä puhu lääkäristä, — sanoi
Henrik hänelle.
— No, no, — sanoi Uuno, — antaa olla ellet tahdo, mutta minä istun sinun luonasi, koko illan istun tässä.
— Minä voin jo paremmin Uuno, kiitoksia vaan, — sanoi Henrik ja puristi hänen kättänsä.