Uuno matkusti, mutta sanoi tulevansa syksyllä vielä uudestaan käymään. Kenties hän oli jo tällä käynnillään aikonut kosia ja mennä salakihloihin, mutta nyt hän nähtävästi siirsi asiansa syksyyn.
Uunolle hyvästiä sanoessaan Henrik vielä varmemmin ymmärsi, että hänen on luopuminen kaikesta.
Hän pysytteli niinpaljon kuin mahdollista yksinäisyydessä, jätti kaikki lukunsa ja käytti vapaat hetket kuljeskelemiseen metsissä ja kaukaisilla takamailla, sillä paikallaan istuessa hän ei voinut hallita ajatuksiaan, mutta kävellessä ja vastaanottaessa ulkoa tulevia vaikutuksia hänen oli paljon helpompi.
Se, mikä ensi hetkellä oli tuntunut niin tuiki mahdottomalta, alkoi vähitellen antautua mahdolliseksi.
Hän huomasi hyvin pian, että hänellä oli kahdenlaisia hetkiä: toiset semmoisia, joina todella ei ollut ajattelemista vastaansotimisesta, vaan oli paras luvata itselleen nähdä Hannaa ja seurata häntä, mutta toiset semmoisia, jolloin hän oli vapaampi ja saattoi pitää kaikellaisia filosoofisia keskusteluja itsensä kanssa.
"Jos minä häntä rakastan", — ajatteli hän silloin, — "miksi tarvitsen että hän minua rakastaisi? Oikea rakkaus on semmoinen, ettei se riipu vastarakkaudesta. Minun pitäisi voida tehdä hänelle hyviä töitä vaikka hän olisi toisen morsian."
"Voisin tehdä niin, että hän tahtoisi lähestyä minua. Tunnen selvään että voisin. Silloin hän jättäisi Uunon ja varmaan sekä itse sitä surisi että Uuno tulisi onnettomaksi; minä taas kadottaisin lohduttajani ja siirtyisin ihan toiseen elämään, — tulisin juristiksi, voisin olla sydämmetön enkä välittäisi olla edes rehellinen. Jos ajattelen silmät ummessa, pimeyden edessä, niin se on vaan tuo syleileminen, joka minua tenhoo. En ollenkaan minä ajattele hänen parastansa, vaan ainoastaan seista hänen vieressänsä kädet hänen kaulansa ympärillä ja suudella hänen päätänsä. Mutta jos ajattelen hänen hyväänsä, silloin en ollenkaan tarvitse syleillä häntä, en edes näkyä hänelle; päinvastoin teen paraiten, jos estän hänen mieltymästä minuun samalla kummallisella tavalla, jolla minä olen häneen mieltynyt." —
"En ennen ole ymmärtänyt, mutta nyt ymmärrän, että se on tuo syleilemisen tyhmä kuva, joka minua estää voittamasta itseäni. Koetan siis siitä päästä."
Ja tämmöisistä päätöksistä huolimatta, kun hän sitten tuli tuohon toiseen mielialaan, niin se tempasi hänet niin, että hän olisi ollut valmis paikalla juoksemaan Hannan luo ja pyytämään häntä omakseen. Ja ainoastaan ihan ulkonaiset asiat estivät häntä siitä.
Sentähden koko Henrikin taistelu muodostui taisteluksi tähän mielialaan tulemista vastaan.