Tässä auttoi häntä se seikka, että ihan samallaista taistelua mielialoja vastaan hän oli ennen voitollisesti käynyt paljon alhaisemmilla asteilla, ja hän saattoi nyt käyttää hyväkseen kaikki silloiset kokemukset tähän.
Niimpä hän tiesi panna suurimman painon kaikkiin pikkuseikkoihin, esimerkiksi: katsoako ulos ikkunasta, kun hän illallisen jälkeen tuli huoneeseensa ja vähän ajan perästä kuuli tyttöjen sipsuttavan hiekkakäytävällä valkoiseen rakennukseen päin, — katsoako vai ei. Halutti niin, että silmät melkein väkisin kääntyivät. Hän piti suurena voittona, ettei hän katsahtanut, josta hän iloitsi vielä seuraavana aamuna. Ja ensi kerroilla se oli jo paljon helpompi, ja sai ryhtyä vaikeampiin.
Melkein vaikeinta oli Henrikistä puhua luonnollisesti Hannan kanssa, niinkuin he puhuivat silloin kuin Hannan puolelta ei vielä mitään ollut. Tahtoi väkisinkin antaa hänen aavistaa sanojen alla jotakin salamyhkäistä, osoittaa katkeruutta, tehdä viittauksia. Mutta joka kerta kun Henrik vähänkään sai itsensä tässä suhteessa voitetuksi, näki hän kuinka Hanna ikäänkuin vapautuu niistä kahleista, joihin Henrik oli hänet kahlinnut, muuttuu taas iloiseksi ja luonnolliseksi ja he tulevat ikäänkuin entisiksi ystäviksi toisilleen.
Nämät ankarat ponnistukset tekivät Henrikin muuten ympäristölleen käsittämättömäksi. Kaikki luulivat, että hän on aina pahalla tuulella, niinkuin hän tavallaan olikin; ja tämä selvä aleneminen muiden silmissä oli Henrikille myöskin tavattoman vaikea kantaa, — erittäinkin mitä Hannaan tulee.
Neiti Selig jätti hänet tähän aikaan kokonaan, ja suostui Stråhlmaniin.
Juriidisia kirjojaan ei Henrik voinut enää nähdä silmiensä edessä. Hän ei voinut ymmärtää kuinka hän oli siihen määrään saattanut valehdella itsellensä. Tietysti hän oli ostanut ne ja ruvennut lukemaan niitä vaan saadakseen merkitystä ja voidakseen kosia Hannaa. Mutta vielä ihan äsken lukiessaan niitä, hän oli todellakin kuvaillut lukevansa siksi, että hänellä oli muka tiedonhaluinen henki!
Myöskin muuttuivat suhteet kauppaneuvokseen, jota Henrik oli ollut niin ihailevinaan. Se oli kaikki ollut vaan siksi, että niistä piti tuleman hänen sukulaisiansa kärsimyksen tiellä. — Nyt hän ei voinut ymmärtää kuinka hän oli saattanut ihailla tätä miestä. Kuinka ihmeessä hän ei ollut ottanut lukuun, että kauppaneuvos ylläpiti kesälinnaansa eli onneansa semmoisella toimella, joka ei olisi koskaan voinut tyydyttää Henrikiä. Hankkia halkoja, lihaa, patruunakoteloita Pietarin kasarmeihin ja Viaporin linnaväelle! Niillä rahoilla hän palvelutti itseänsä ja perhettään, palvelutti rengeillä, piioilla, puutarhureilla, kuskeilla, bonneilla ja kotiopettajilla!
Merkillisintä oli, että Henrikille tuli myöskin poikien opettaminen yhtäkkiä ihan sietämättömän vastenmieliseksi, tuntui tyhmältä ja tarkoituksettomalta.
Kaikki kreikkalaiset, roomalaiset, germaanilaiset, saksalaiset, ranskalaiset, englantilaiset kansat, joiden urotöitä, kuninkaita, tappeluja ja näiden vuosilukuja hänen oli opettaminen, rupesivat näyttämään hänestä tavattoman itserakkailta. Ne olivat kirjoittaneet jokainen oman historiansa, ja nuo heidän kuninkaittensa sukutaulut, hallitusvuodet ja naurettavat ylistelemiset tuntuivat kokonaan tarpeettomilta opetusaineilta. Kun Henrik ei parhaalla tahdollakaan voinut löytää käytetystä historian oppikirjasta mitään muuta kuin vaan tämmöistä kansallisen itserakkauden valhetta, olisi hän, ollen muutenkin pahalla tuulella, mielellään viskannut koko kirjan mäsäksi permantoa vasten. Suomenkin historia inhoitti häntä, koska se tuntui olevan kirjoitettu matkimalla muiden kansain historioita, ja kaikellaisista olemattomista asioista oli vaivaisesti parsimalla tehty suurtapauksia.
Kaikki tämä olisi tosin saanut jäädä Henrikiltä muuten rauhaan, mutta kun sitä piti opettaa noille lihakkaille, pani se Henrikin sisälliseen raivoon ja hammasten kiristykseen.