Myöskin maantieteen opetus rupesi hänestä yhteen menoon näyttämään pelkältä palvelustyöltä, johon rikas kauppaneuvos palkkasi vaivaisia lukumiehiä, semmoisia kuin Henrik oli. Kirjassa ei ollut sanaakaan vieraiden maanosien luonnosta, muukalaisista roduista, näiden uskonnoista, ajatus- ja elämäntavoista, vaan oli pelkkiä paikannimiä ja luetteloja teollisuuden tuotteista, — vastaisten kauppaneuvoksien tarpeiksi!
Luvunlaskukin ja kirjoitus inhoitti, sillä hän ei voinut olla mielessään ajattelematta kuinka hänen oppilaansa vastaisuudessa siirtelevät sormillaan laskulaudan luunappuloita tiskin takana tai kirjoittelevat verolistoja rahatoimikamareissa.
Syksyn lähestyessä, kun Henrik jo luuli olevansa tunteittensa herra, tulikin hänelle kovin taistelu vielä eteen.
Uuno ilmoitti kirjekortilla tulostansa.
Henrik tahtoi lähteä ennenkuin Uuno tulee, mutta tämä juuri oli vaikeata, ja kun hän tutki itseltänsä, miksi se oli vaikeata, pääsi hän selville, että hänestä tuntui niinkuin hän silloin ratkaisevasti luopuisi Hannasta ja antaisi hänet Uunolle.
Heti kun hän tämän asian ymmärsi, päätti hän matkustaa ennen Uunon tuloa, mutta helpommalta ei se siltä tuntunut.
Hanna näytti olevan hänen lähtöpäivänänsä ikäänkuin taas epäselvillä hänestä. Tämä tuotti vieläkin Henrikille jonkinlaista mielihyvää, sillä se antoi hänelle tunnon, niinkuin yhä vieläkin olisi joku mahdollisuus jäljellä kääntää asiat toisin päin.
Kun hän oli jo jättänyt muille hyvästi ja tuli Hannan luo, sanoi tämä tahtovansa tulla häntä saattamaan parkkiin kivisiin porttipylväihin saakka.
He menivät.
Parkin tielle oli jo pudonnut paljon kellastuneita lehtiä.