He antoivat hevosen kulkea edellä ja tulivat käyden jälempänä.
Ja tällä tiellä, mahtavien, pimentävien puiden alla, oli Henrik nyt antautumaisillaan kiusaukseen. Hän ei ruvennut luonnolliseksi, vaan antoi Hannan käydä rinnallaan ja tunsi hänen taas huolestuneen epätietoisena katselevan syrjältä hänen kasvoihinsa.
Henrik tiesi, ettei hän itse alota mitään, mutta hän tunsi, että hän voi vaitiolollaan pakoittaa Hannan puhumaan ja että se sitten voi antaa syytä hänellekin purkaa tunteitansa, hänen olematta enää vastuunalainen siitä. — Tässä pimentävässä parkissa, kenenkään näkemättä, pysähtyä, ottaa häntä kädestä, katsoa häntä silmiin — —
Kuitenkin, se oli jo kuollut ajatus Henrikille, se oli jo ikäänkuin irrallaan ja sen aistillinen vaikutin näkyi hänelle selvästi.
Kun Hannan huolestunut levottomuus oli korkeimmillaan, sanoi Henrik iloisesti:
— Ei mutta Hanna! Sanoinko minä hyvästi herra Stråhlmanille?
Hanna tuli iloiseksi kuin lapsi, nauroi ja puhui kauan siitä asiasta.
Kuitenkaan ei Henrik vielä voinut laskea kaikkea käsistänsä. Kun
Hanna näin selvästi ilmaisi iloansa, vaikeni Henrik taas ja antoi
Stråhlman-aineen vähitellen häneltä loppua.
Taas he olivat molemmat vaiti ja kulkivat rinnakkain.
Kivitolppain luona Henrik sanoi hyvästi ja nousi rattaille.