— Enhän minä enää ole sairas, — sanoi Henrik närkästyneesti.
— Ei, ei, tohtorihan se vaan käskee olla vuoteessa, — sanoi Hilma.
— Minä nousen huomenna, sen saatte nähdä.
Hilma rupesi nauramaan ja jätti hänet yksin. Silloin Henrik, koetellakseen voimiansa, kohosi istuvilleen, pujotti jalkansa maahan ja nousi lattialle seisomaan. Jalat kannattivat. Paitasillaan hän astui varovasti ikkunan luo ja katsahti ulos. Ei mitään hätää. Huimasee vaan pikkusen. Hän pitelee toisella kädellään ikkunalaudasta ja toisella aukasee ikkunaruudun, ja haistelee suojaista kosteaa sumuilmaa, joka höyrynä tulee hämärästä ulkoa. Sitten hän panee ikkunan kiinni saatuaan tehdä tuon mielitekonsa, avata ikkunaa. Mutta takasin hoiperrellessa huimasi niin, että Hilma, palattuaan huoneeseen, löysi hänet lattialta pyörtyneenä.
Hilma kauhuissaan nosti suuren melun, huusi koko talon kokoon ja Fabu nosti Henrikin takasin, jonka jälkeen Henrik, kun hänen polviansa kasteltiin kylmällä vedellä ja hierottiin, virkosi.
Vielä useamman päivän perästä Hilma itki, syyttäen itseänsä. Mutta Henrik lohdutti häntä ja kertoi kuinka asia oikein oli, sekä mainitsi, että se oli hänen puoleltaan itsepäisyyttä, jommoista oikeastaan oli heissä kaikissa veljeksissä, ja oli papalta perittyä.
Hilma vähitellen rauhoittui ja niin Henrik vuorostaan rupesi kertomaan omasta entisyydestänsä ja kotolaisistaan.
Sen mukaan kuin Henrik parani ja voimistui, alkoi kuitenkin eräs seikka yhä enemmän kaivaa hänen mieltänsä.
Katsellessaan Hilmaa ja ihmetellessään, kuinka kaikki se, mikä oli tässä ihmisessä ollut hänelle vastenmielistä, nyt oli muuttunut puoleensavetäväksi, muisteli Henrik Gabrielin Ingridiä, joka niin monessa suhteessa oli hänestä ihan Hilman kaltainen. Yhä raskaammalta tuntui Henrikistä muistaa sitä neuvoa, jonka hän oli Gabrielille Turusta lähtiessään antanut: että Gabriel luopuisi Ingridistä. Kuinka hän oli voinut semmoista neuvoa! Jos Gabriel rakasti Ingridiä, niin tottapa Ingridissä oli rakastettavia ominaisuuksia. Ja varmaan ne olivat juuri samoja rakastettavia ominaisuuksia kuin Hilmassakin, jota Henrik ankaran sairautensa vaikutuksesta nyt vasta oli oppinut tuntemaan. Ei hän voinut keksiä mitään keinoa hyvittääkseen Gabrielia ja Ingridiä, sillä kirjoittaminen tuntui liian kömpelöltä hyvitykseltä näin suuressa asiassa. Hän tottui siis siihen ajatukseen, että tämä omantunnonvaiva oli hänelle hyvin ansaittu rangaistus, jota hänen täytyi nurkumatta kantaa, — ja suri vaan hiljakseen.
* * * * *