Erään hyvin nukutun yön jälkeen Henrik vihdoin ensikerran taas näki ajatuksissaan oman elämänsä, mutta ei se esiintynyt hänelle enää sinä vaikeana nykyisyytenä, jona se oli ollut ennen sairastumista, vaan se esiintyi jo elettynä entisyytenä ja liittyi vanhempien muistojen sarjaan.
Hän naurahti vaan itseksensä, kun muisti muutamia koomillisia olosuhteita, joissa oli ollut, mutta ei hän jaksanut sillä kertaa sen enempää ajatella.
Seuraavalla kerralla hän jaksoi ajatella enemmän ja yhä suuremmalla huomiolla hän asetteli kokoon ja järjesteli kaikkea sitä, mikä oli äsken eletty.
Kohtalon käsi — semmoinen, josta Johannes oli puhunut — näkyi nyt hänelle niin selvästi, ettei siinä ollut vähintäkään epäilystä enää. Tämä oli todellakin Johanneksen "kärsimyksen tie", vielä päälliseksi niin että Henrikin piti sairastella, se on, sanasta sanaan: kärsiä. Itse hän oli tämän tien ensin valinnut, pitäen sitä paljon viehättävämpänä kuin täydellisyyden tietä, sillä hän kuvaili saavansa Hannasta alkaa. Nyt oli kuitenkin tullut selväksi, että siinä tapauksessa piti alkaa Hilmasta.
"Mutta se on myöskin selvä, että minun nyt on jättäminen tämä kärsimyksen tie ja vapaaehtoisesti meneminen toista tietä", — ajatteli Henrik.
Henrik vaati iltapäivällä Hilman luoksensa, jolloin tiesi hänellä olevan aikaa, ja rupesi kyselemään häneltä hänen lapsuudestaan.
Se oli ihankuin avaimen löytäminen Hilman olentoon.
Hän rupesi mielellään kertomaan, ja Henrik, ennenkuin aavistikaan, oli jo unohtanut nuo molemmat tiensä, ja suurella uteliaalla huomiolla kuunteli, mitä Hilma puhui. Ilmaanrui, että Hilman lapsuuden koti oli juuri samalla tavalla hävinnyt kuin Henrikinkin. Velkojat olivat isän kuoltua tulleet ja ottaneet kaikki. Isävainaja oli ollut rakennusmestari, ja taisivathan he elää vähän yli varojensa, mutta jos isä vaan ei olisi noin aikasin poistunut, niin kyllä hän olisi asiat järjestänyt. Hänen aikomuksensa oli antaa tyttärilleen täydellinen sivistys, he seurustelivat sivistyneissä piireissä ja kävivätkin jo tyttökoulussa. Hilma itse oli jo neljännellä luokalla. Mutta konkurssi keskeytti kaikki. Ihmiset, entiset tuttavapiirit kääntyivät pois heistä, ja he joutuivat unohduksiin muutettuaan tänne merikadun varrelle, jossa he ottivat koko talon arennille ja elivät siitä voitosta, minkä hyyryläisten hoito heille tuotti, — puhumatta koruompelutöistä, jotka olivat Hilman erikoinen työala.
Merkillistä tässä kaikessa oli Henrikin kokemusten ja tunteiden täydellinen yhtäläisyys, joka jokaisessa Hilman kertomuksen käänteessä huokui häntä vastaan; mutta vieläkin suuremmassa määrässä se, että Hilmakin oli jo lakannut toivomasta entisyyden uudistumista. Hän tuntui Henrikistä olevan tässä suhteessa paljon pitemmällä kuin Henrik.
Heillä tahtoi vaan tulla riita siitä, että Hilma, huomattuaan Henrikin poskien alkavan punottaa, lopetti kaikki kertomukset eikä vastannut enää hänen kysymyksiinsä.