Ensi aluksi hän ryhtyi taas suomentamistyöhön ja antoi yksityisiä tunteja.
Kesäksi Henrik sai paikan erään jokapäiväisen sanomalehden toimituksessa, mutta sitten syksystä hän otti vastaan viran sijaisuuden eräässä yksityisessä koulussa. Hänen aineensa oli luonnontiede kahdella korkeammalla luokalla ja maantiede ja historia kahdella alemmalla.
Tämmöisissä toimissa Henrik eleli useita vuosia, yhä pitäen silmämääränään velan maksamista.
Kaiken aikaa hänessä kyti nuo samat ajatukset, ja paloi ulkonaisesti tyynen kuoren alla hillitsemätön halu kerran vapautua ja päästä tekemään sitä mitä hän uskoi olevan tehtävän. Ja tämä halu oli niin suuri, että hän sen nimessä saattoi kieltäytyä melkein mistä hyvänsä, saattoi supistaa tarpeensa ja menonsa tavattoman vähiin. Siksi hän vihdoin maksoikin velkansa, ja maksoi työllä, jota hän piti olevissa oloissa siveellisesti mahdollisimpana.
Koko tämän ajan, viisi vuotta yhtämittaa, Henrik asui samassa vanhassa merikadun kortteerissa, sillä erotuksella ainoastaan, että hänellä oli toinen huone, vielä pienempi entistä; se oli Fabun tyttären entinen huone; siinä oli myöskin ihan valkoset tapetit ja siitä näkyi koko aava meri, jota Henrik huomasi kummakseen rakastavansa. Fabu oli muuttanut tyttärineen ja vaimoineen — ikävä kyllä — pois. Sijaan oli tullut siivo juutalaisperhe: isä, kaksi poikaa ja yksi tytär. Ne olivat melkein koko päivän asioilla, ja illalla heidän palattua kuului seinän takaa vaan hiljaisella, hiukan korisevalla äänellä lausuttuja saksalaisia lukuja: ein mark, zwei mark, siebzig, achtzig, funfundzwanzig mark, penni, — ja sitten paneutuivat raukat levolle. — Myöskin se muutos oli tapahtunut, että Henrik söi nyt kaikki ateriansa täällä rouva Forsbergin pöydässä, yhdessä rouvan, Hilman ja Signen kanssa. Heillä oli aina juttelemista ja erittäinkin Hilman kanssa jatkui entinen luonnollinen ystävyyden suhde, niin että Henrik monasti päivässä tuli huoneestaan häntä hakemaan ja juttelemaan hänen kanssaan.
Viimeisellä vuodella Henrikin kuitenkin täytyi jättää tämä kortteeri, joka oli hänen varsinaiseksi kodiksensa tullut. Sille tontille ruvettiin näet rakentamaan kivimuuria ja kaikkien hyyryläisten täytyi laittautua pois. Rouva Forsberg perusti erään kaivopuisto-huvilan tiiliseen kellarikertaan pienen ruokapuodin, jossa heillä oli paitsi puotihuonetta ainoastaan yksi huone asuttavaksi, eikä siis voinut hyyryläisistä olla puhettakaan.
Eräänä iltapäivänä kevätpuolella talvea Henrik läksi kävelemään merikadulle päin nähdäkseen oliko hänen vanhaa kortteeripaikkaansa jo ruvettu purkamaan. Sinne tultua häntä kohtasi suuren hävityksen näky. Piha oli täynnänsä vanhoja hirsiä, lautoja, plankkuja, kattolevyjä ja kaikellaista tiiliromua. Asuinrakennus oli puolilleen purettu: näkyi vielä osa Henrikin kamarin valkoisia seiniä. Tapettiliuskoja heilui revityssä yläreunassa, ja rappausporoa tuli esiin paperin ja hirsien väliltä. Ylhäältä tulevassa kirkkaassa valossa näkyi kaikki tutut seinäkuviot, joita Henrik oli muinoin sairaana ollessaan ulkoa oppinut ja sittemminkin loikoessaan aina katsellut. Uuni oli myöskin puoleksi jo alhaalla, ja permannolla oli suuri kasa tiilitörkyä.
Siinäpä katsellessa juolahti hänen mieleensä, että juuri noin hävisi kerran vanha pappilakotikin. Ei sen seiniä tosin revitty, vaan sydämmestä se juuri noin revittiin kuin tämäkin. Ja muistui vielä entinen lohduttaja kaikkea hävitystä vastaan. Ei elämässä mikään pysy, kaikki häviää, mikä silmillä näkyy, mutta lohduttaja pysyy, joka on näkymätön ja aina mukana.
"Ei ole mitään suuntaa eikä mitään tulevaisuuden tietoa tässä elämässä. Kaikki muuttuu ja vaihtuu, ihmiset siirtyvät asunnoista toisiin, uusia sukupolvia kasvaa, ja minä kohta alan tuntea itseni vanhaksi. Kotia ja turvaa ja lohdutusta ei ole olemassa muuta kuin olemisessa uuden valtakunnan jäsenenä, tietäen vaan siitä, mihin sen näkymätön isäntä joka hetki käskee."
Näin ajatteli Henrik kulkiessaan pois, ja keskellä näkyvää hajaannusta hänen sydämmensä sitoi kaikki jälleen yhteen, niinkuin akseli kokoo hajalle menevät puolat keskukseensa.