Ja tästä hän alkoi ajatella, että tämäkin rikkirevitty rakennus oikeastaan muistutti hänelle, kuinka tarpeellista oli irroittua jälleen siitä totutusta, mikä oli viiden vuoden kuluessa ehtinyt kerääntyä. Se tosin oli olevinaan vaan hiljainen, vaatimaton, ahkera elämä, mutta itse asiassa siinä oli hyvin paljon mukavaa toimettomuutta, niin että päivä vaan tuli toisen perästä Henrikin voimatta pysyä siinä ajatuksessa, jossa hän tahtoi pysyä: että jokaisen päivän kanssa pitää alkaa ikäänkuin oma erityinen elämä.
Nyt oli vihdoinkin tullut se aika, jolloin Henrikin olisi pitänyt ajatella maalle muuttamista. Mutta hän oli tottunut kaupungin elämään. Vaikka hän kuinka ymmärsikin, että hänen pitäisi päinvastoin totuttaa itseänsä elämään luonnon yhteydessä, aina tuli ajatuksia, jotka olivat puolustavinaan sitä, mihin hän jo oli tottunut. Joskus hän päälliseksi ihan selvään ymmärsi, että hänen oli hyvä ja mukava kaupungissa vaan siitä syystä, että hän itse vapautuu niistä varsinaisista kaupunkilaistoimista, jotka juuri tekivät hänen olonsa niin mukavaksi, kuten enimmät ja välttämättömimmät ruumiilliset kaupunkityöt: katujen lakaseminen, kasteleminen, rakentaminen, ajurina oleminen ja niin edespäin. Mutta nämä toimet olivat kaikki semmoisia, että hänen olisi lakannut olemasta hyvä ja mukava, jos hän olisi niihin antautunut.
Kaikki se vapaa henkinen työ taas, jota hän itsellensä ajatteli, oli sitä laatua, että sitä sopi tehdä maalla yhtä hyvin ja vielä paremminkin kuin kaupungissa. Hän ajatteli nimittäin ruveta kirjoittamaan uudenlaista oppikirjan koetta historian opetusta varten, semmoista, joka ei olisi eri kansallisuuksien historia, — jossa ei olisi puhetta vaan kuninkaista, tappeluista ja kansojen etevämmyydestä toistensa rinnalla, vaan joka osoittaisi tasa-arvoisuuden ja veljeyden aatteen vaivaloista ja melkein näkymätöntä kehitystä vanhimmista ajoista uusimpaan aikaan asti, ja siis tarkoittaisi selventää ja vahvistaa ihmisen uskoa tähän ihmiskunnan yhteiseen, ihanteelliseen tarkoitusperään — uutee valtakuntaan, jonka kuningas on näkymätön.
III LUKU.
"Koska kaupunkeja kerran on, niin tottapa siinä minullakin voi olla toimialani", — ajatteli Henrik, taas kulkiessaan kerran tuttua katua myöten.
Se seikka, että hän ei oikein hyväksynyt olemistansa kaupungissa, ja kuitenkin yhä kaupungissa viipyi, vaikutti, että hänen oli pakko alinomaa näin väitellä itsensä kanssa.
"Minä en voi vielä kokonaan jättää tulolähdettäni ja lähteä kaupungista; minulla täytyy siis löytyä myöskin täällä jotakin tekemistä, oikeata tekemistä, tekemistä uuden valtakunnan jäsenenä. Sillä uuden valtakunnan aate täytyy olla paikkansa pitävä juuri siinä kohden, että se joka hetkenä osoittaa mitä on tehtävä nyt."
"En tahdo mitään järjestää itselleni, en edes puuhata itselleni olinpaikkaa maalle, — jättäydyn kokonaan kohtalon haltuun. Ja sentähden juuri kysynkin: mitä minun pitäisi tehdä nyt, tässä missä olen?"
Henrik katsahti ehdottomastikin ympärillensä ikäänkuin vastausta hakien.
Hän näki edessään suoran linjan toinen toisensa vieressä seisovia rakennuksia, sekä käytävälle ulkonevan viirullisen sotamies-vahtikojun sillä puolen katua, missä kulki, — ja toisella puolella vaan erään epäillyttävän naishenkilön, joka otti itseensä hänen katsahduksensa ja mennessään nyykäytti kevytmielisissä aikeissa hänelle päätä sekä kääntyi tuontuostakin taaksensa katsomaan.