Tämähän oli aivan kuin kohtalo itse olisi hänen kanssaan puhunut:
"Jos kerran kaupungissa, niin tuossa on sinulle toimiala: levitä henkeäsi niiden kesken, jotka tämän kaupungin lapsista enin sitä tarvitsevat."
Henrik punastui itseksensä.
Mutta hän ei myöskään tahtonut enää perääntyä.
Häntä sykähytti ajatus, että voisihan todella mennä ja puhua tuon kanssa ihmisiksi, kysellä hänen elämäänsä ja ehkä auttaa häntä parempiin pyrintöihin. Ensin hän säikähti tätä mieleenjuolahdusta ja hylkäsi sen kokonaan. Mutta hän ei voinut tyydyttävästi selittää itselleen syytä, miksi hän ei menisi, kun juuri oli muka ollut valmis vaikka mihin hyvänsä.
Ei ollut elävää sielua muita tällä kadulla.
Se, että tuommoiset naiset inhoittivat häntä, ei tässä saanut merkitä mitään. Tässä täytyi perustua siihen, mikä kaikkialla piti paikkansa: ajatella, että antaisinko minä oman sisareni mennä ohitse, jos hän olisi näin onnettomassa tilassa. Henrik muisti sen vaaleaverisen sisarvainajansa, jolla oli kiertyvä polkkatukka ja punaiset silmäluomet.
"En päästäisi käsistäni, ennenkuin olisin liikuttanut hänen mieltänsä ja saanut hänet muuttumaan, mutta tuon päästän, — ja kohta onkin jo myöhäistä." —
Yhtäkkiä Henrik harppasi pari askelta eteenpäin ikäänkuin saavuttaakseen kevytmielisen naisen. Mutta hän pysähtyi ja keksi:
"Jos minun täytyisi jokaista tuommoista naista kohdella niinkuin sisartani, niin enhän sitten joutaisi muuta tekemäänkään, — en pääsisi kaduilla kulkemaankaan", — ajatteli hän ja oli jo rauhoittua. Mutta toinen ajatus ehti heti jälkeen: