"Siksipä et voikaan asua kaupungissa. Joko asut kaupungissa etkä muuta tee kuin seurustelet noiden kanssa, taikka sitten mene pois kaupungista äläkä ota siihen osaa."
Henrikiä ahdisti kummallinen pelko, että kohta on kaikki myöhäistä.
Hänen sydämmensä alkoi lyödä kiivaammin ja hän taas lisäsi vauhtia, ja vihdoin melkein juoksi.
Nainen huomasi hänen kiireensä ja heti pysähtyi pyöritellen ruumistaan toisella kantapäällään, kädet lanteilla, ja hymyili silmät suurina, kevytmielisinä.
Vielä kerran tahtoi Henrik seisahtua, niin voimakkaasti pani tämän asian outous vastaan. Mutta hän tuskin enää olisi voinutkaan pysähtyä näyttämättä jonkinlaiselta mielipuolelta tytön silmissä. Hän tuli luo ja nosti lakkiansa.
Tyttö ojensi hänelle kätensä ja nykäsi häntä leikillä vastaansa.
— Mikäs lintu sinä olet? — sanoi hän nykäistessään.
— Sinähän lintu olet, koskon siivetkin, — sanoi Henrik tarkoittaen hänen hattuansa, ja katsellen ympärilleen ajatteli: "antaa sen vaan luulla minusta mitä tahtoo."
— Missä ihmeen kapakassa minä olenkaan sinua ennen nähnyt? — sanoi Henrik luonnollisella äänellä, muistutellen todellakin mieleensä näitä kasvoja.
— Kadulla tietysti, missäs muualla.