Tämä kirje saattoi Henrikin suunniltaan. Hänen rupesi kovin tekemään mieli matkustaa Johanneksen luo. Hänestä rupesi se näyttämään ihan välttämättömältäkin: piti muka olla apuna Johannekselle koulun järjestämisessä, — tai piti kiiruhtaa näkemään mammaa niinkauan kuin tämä vielä oli elossa, ja oli niitä monta muutakin tärkeätä matkustamisen syytä. Mutta jokin häntä siitä pidätti: hän ei voinut olla näkemättä, että kaikki matkustamisen syyt olivat keksittyjä, syntyivät hänen halunsa voimasta ja oikeastaan olivat vähäarvoiset muiden tehtävien rinnalla, joita hänellä oli. Hän ymmärsi, että jos näin antautuu halujansa palvelemaan, niin tieten tahtoin luopuu siitä uudesta toiminnan määrääjästä, jonka hän oli omistanut. Oli sentähden aikoja, jolloin hän sydämessään iloitsi vapautuneensa aikeesta matkustaa Johanneksen luo; mutta oli toisia aikoja, jolloin tämä halu jälleen tuli viettelemään ja sekoittamaan häntä syiden ja vastasyiden sotkuisaan verkkoon, josta hän uudestaan ja yhä uudestaan sai sitten vaivalla selviytyä.
Kuitenkin tapahtui vihdoin eräs hänestä riippumaton seikka, joka tavallaan pakoitti hänet lähtemään haluamalleen retkelle pohjanmaalle.
Siihen oli syynä Uuno.
V LUKU.
Uunon kohtalo näytti muodostuvan ihan siihen suuntaan kuin hän itse oli ennustanut jo vuosikausia sitten, jo silloin kuin hän nuorena maamittarin-apulaisena kävi Henrikin kanssa Johanneksen luona ja siellä sanoi: "minä järjestän elämäni juuri sellaiseksi kuin tahdon, luen ylioppilaaksi, sitten maisteriksi, ja antaudun yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen elämään".
Päästyään ylioppilaaksi hän kahden vuoden kuluttua suoritti kandidaattitutkinnon matemaattisessa osastossa ja vihittiin maisteriksi samana kevännä. Vaikka ylioppilaselämä oli hänen aikanansa hyvin meluista ja kaikkien ihmisten huomio oli heidän kokouksiinsa kääntynyt, otti Uuno ainoastaan hyvin varovaisesti siihen osaa. Hän oli tosin muutamissa radikaalien suljetuissa puoluekokouksissa, ei puhunut julkisesti, vaan ainoastaan yksityisissä keskusteluissa johtajien kanssa, ja vaikutti yksityisillä, käytännöllisillä neuvoillansa. Johtajat tunsivat hänet hyvin ja heidän välillään oli ikäänkuin sovittu, että Uunon onkin paras olla ääneti katsoen niihin valloitusaikeihin, joihin he häntä valmistivat ulkopuolella ylioppilaspiirejä. Uuno oli heidän joukossaan ihan ensimäisiä, vaikkei kukaan syrjäinen kuullut hänen ääntänsä, — henkilö, josta ainoastaan he olivat perillä, ja johon muut katsoivat jonkinlaisella salaperäisellä kunnioituksella.
Ei edes promotsionissakaan hän pitänyt ainoatakaan julkista puhetta.
Se, mikä teki hänet kuitenkin yleisen puheen ja huomion alaiseksi, oli hänen kihlauksensa seppeleensitojattarensa, rikkaan neiti Hanna T——n kanssa.
Kihlaus julaistiin tässä tilaisuudessa.
Neiti T—— oli tavattoman sievä valkoisessa puvussaan, kukissa, siniset rinkiteräiset silmät ilosta säihkyvinä. Hän tanssi paljon, tanssi itsensä ihan kuumaksi, semmoisella innolla niinkuin tämä sama ilontunne olisi lupautunut hänelle koko elämänajaksi. Hän oli niin huomattu, että kavaljeerit kilvan tavoittelivat häntä käsiinsä, ja lapsekkaalla luottamuksella hän heittelihe sylistä syliin tanssien jatkuessa aamunkoittoon asti.