"Minä sain heti tilaisuuden kokea tätä. Kotimatkalla selitin Alinalle kaikki mitä tunsin, — ja ajattele kuinka merkillistä: — ensi kerran tulin hänelle puhuneeksi sen, mikä sinulle on hyvin tuttua, — sen, että minua vaivaa pappeuteni, ja mistä syystä vaivaa. Ja me antauduimme pitkään keskusteluun, joka on minun elämäni siunatuimpia tapauksia. Kuinka se on mahdollista, etten minä Alinan kanssa ollut ennen puhunut siitä, mikä oli aina sydämmelläni, sitä en voi ollenkaan ymmärtää. Ehkä minä pelkäsin, että hän ottaa asian taloudelliselta puolelta. Mutta juuri tässä keskustelussa, kun koetin hänelle selittää ja kun hän teki kysymyksiänsä, selvisi minulle itselleni ne asiat, jotka lähes vuosikymmenen kuluessa olivat epäselvinä painaneet ja vaivanneet minua. Alina ymmärsi kohta kaikki ja me puhuimme molemmat ihan rohkeasti, ollenkaan lukuunottamatta, mihin se voi johtaa. Erittäinkin ymmärsi Alina sen, etten minä voi olla muiden ihmisten opettajana, ainakaan en nauttia palkkaa semmoisesta toimesta, ja kaikkein vähin opettaa palkkaa saadakseni, niinkuin asia kuitenkin on, jos ihan rehellisesti katsoo pohjaan asti. Alina itse sanoi, ettei hän ymmärrä muuta kuin että pitää ottaa ero virasta.
"Et usko, Henrik: — olin tottunut elämään siinä käsityksessä, että kohtalo hallitsee minua, — en voinut ottaa askeltakaan tuntematta sen painoa päälläni. Mutta tämän keskustelun jälkeen oli ihan kuin sulut olisivat avautuneet minun edestäni. Ei, tahdon käyttää entistä vertausta: ihan kuin olisin tullut aavalle ihanalle ulapalle, jossa maata ei mistään siintänyt ja jossa ensi kerran vapaasti oman kompassini mukaan määräsin suuntani.
"Sinä jo tiedät, että minä olen jättänyt papillisen toimeni, mutta älä vaan luule minua todella niin sankarilliseksi, että ihan tietämättä tulevaisuudesta ja toimeentulosta olisin päätökseni tehnyt. Luultavasti oli siihen suurenakin apuna se, että toimeentulomme on kaikissa tapauksissa jotenkin taattu Alinan omaisuuden tähden. Me muutimme Frantsilaan, Alinan isän luo, joka ei enää jaksanut hoitaa maatalouttansa. Alina tahtoi ensin, että olisimme ottaneet isän luoksemme ja ostaneet toisen talon jossain Savossa, mutta — niin kummalta kuin se sinusta kuuluukin — minä olen jo niin kiintynyt täkäläisiin oloihin ja asioihin, etten omin ehdoin täältä lähde.
"Ei, kyllä pohjanmaa on nyt jo meidän kotimme. Sitäpaitsi olimme mamman kanssa niin kiintyneet Alinan vanhaan isään, ettemme hänenkään tähtensä olisi raskineet muuttaa. Nyt ovat asiat toisin. Ilmoitamme sinulle sen surusanoman, että tämä jalo vanhus on nyt jo vainaja. Hän kuoli noin puoli vuotta sitten, rauhallisesti, Alinan ja meidän ympäröimänä.
"Frantsilaa et sinä ole nähnyt muuta kuin ohiajaessa, jos muistat ja tulit silloin huomanneeksi. Täällä on syvä joki ja ihan lähellä hyvin hauska havumetsä. Täällä on aika suuri kylä ja meillä alkaa syksystä oma pikku lastenkoulu, jossa aijomme itse opettaa ja eräs Alinan tuttu neiti, joka on sivumennen sanoen ihan erinomainen lasten opettaja. Hän on aina hakenut semmoista tilaisuutta, jossa saisi opettaa vapaasti oman vakaumuksensa mukaan, ja nyt hän aikoo meillä tehdä tätä työtä palkatta, pelkästä ylläpidosta, — joka tietysti on tavattoman suuri hyvätyö, meidän Aarnelle ja Gertrudille, jotka molemmat ovat jo kouluijässä. Olemme jutelleet ja haaveksineet, että laajennamme koulua sen mukaan kuin lapset kasvavat ja koko ajan pidämme kylän lapsia mukana. Alina tahtoo opettaa oikokirjoitusta, historiaa ja maantiedon alkeita. Minun osalleni tulee luvunlasku ja luonnontieto, muut aineet ottaa se neiti.
"Mutta ei tulisi loppua, jos näistä kaikista alkaisin kertoa. Ennen kaikkea pyydämme: tule sinä tänne käymään, olisi niin kovin paljon puhumista ja neuvottelemista. Tulethan? Älä kiellä, jos suinkin mahdollista. Mamma raukkakin on jo kovin vanhentunut. Terveisiä kaikilta.
Veljesi
Johannes.
J. K. Koska tiedän, että varasi ovat hyvin niukat, lähetän minä sinulle matkarahan heti kun vaan voit tulla ja siitä ilmoitat.
Sama."