— Mikä sinun on? — kysyi Alina, joka seurasi häntä kintereillä ja tahtoi nähdä kaikkea mikä saattoi olla Johannekselle kallisarvoista.
— Ei, eihän tämä, — sanoi vaan Johannes harhaillen silmillään sinne tänne.
Renkitupa oli maalattu punaiseksi ja pappilarakennukseen oli tehty uusi, ihan outo, paljon laveampi kuisti, joka oli keltaisessa vernissassa. Ei ollut enää sitä harmaata kuistia, jossa mamma aina kahvia joi. Ystävällinen, naimaton v.t. kirkkoherra, joka kuului olevan myöskin erinomainen maanviljelijä ja hevosmies, — kun sai kuulla keitä vieraat olivat ja missä asioissa tulleet, pyysi sisälle ja tarjosi kahvia salissa, jossa ei enää ollut kukkia ja jäykkä sohva seisoi nurkassa vinottain, eikä keskellä seinää, kuten heidän vanha syvä kotisohvansa ennen muinoin.
Tämäkin sali näytti matalalta ja pieneltä verrattuna Johanneksen mielikuvaan, jonka mukaan sen olisi pitänyt olla suurimpia saleja mitä yleensä oli. Hajamielisesti pidetyn keskustelun jälkeen ilmaisi Johannes halunsa katsahtaa muihinkin huoneihin.
V.t. kirkkoherra avasi auliisti entisen papankamarin oven. Se oli nyt hänelläkin työhuoneena, mutta uusilla seinäpapereilla vuorattu ja permanto maalattuna punertavan ruskeaksi; tämä kiilsi uutuuttaan niin että ikkuna kuvastui siihen. Ruokasalin ovea kirkkoherra vitkasteli avata, mutta teki sen kuitenkin, pyydettyään anteeksi. Siellä seisoi näet pöydän päällä valkoisiin pilkkuihin priiskoittunut tapiseeraaja ja siveli kattoa, paperiliuskojen kiemurrellessa lattialla liisteriastiain ympärillä, ja oven läpi näkyi mamman kamariin, joka oli valmis: tumman sinisillä seinäpapereilla vuorattu. Muuta ei Johannes sitten enää pyytänytkään saada katsoa.
Sattui vielä, että oli vinha pohjoistuuli, niin että pihaltakin oli ruma katsella: se niitty, joka alkoi veräjästä ja loppui sankkaan lepikköön, näytti kylmältä, — kaikki lehdet käänsivät tuulessa ikävästi nurjan, vaaleamman puolensa.
Puutarha oli ihan uudestaan suunniteltu ja järjestetty; se ei huvittanut Johannesta.
Näistä asioista hän sittemmin kirjoitti Henrikille ja oli kirjeessä sanottu muun muassa näin:
"Vanhaa kotia olin lähtenyt katsomaan, sanoakseni hyvästi sille, ilmoittaakseni sille raukalle, ettemme koskaan enää tule sinne. Mutta minä en löytänytkään sitä ollenkaan. Se oli mennyt ennen minua. Ei mitään semmoista ole enään olemassa, Henrik. Se kaikki on vaan muistoa.
"Kun me Alinan kanssa matkustimme sieltä, tuntui minusta vähän niinkuin olisin irroittunut koko elämästä. Varmaan tuntuu samallaiselta laivalla, kun ranta lakkaa siintämästä. Mutta toiseltapuolen, — ja juuri sitä tahdoin sinulle erityisesti kirjoittaa, — minusta tuntui niinkuin olisin vapautunut. Saatoin nyt vapaasti asettaa laivalleni kurssin, riippumatta enää rantamerkeistä. Ensin tosin tuntui vähän turvattomalta keinua ulapalla, epäillytti voinko todella luottaa yksistään siihen kompassiin, joka on vaan tuossa ihan minun luonani. Mutta mitä kauemmin olen aavalla purjehtinut, sitä ihastuneempi olen nyt siihen. Ja se seikka, että rannat ovat olemattomat ja seuraavat mukana näkymättöminä muistoina sydämmessä, se vaan lisää turvallisuutta ja riippumattomuutta. Kaikki on minulla niin perin pohjin muuttunut siitä asti, etten tiedä kuinka sen sanoilla selittäisin. Sanon vaan: koko asia on siinä, että kompassiin täytyy luottaa täydellä rohkeudella, niin että kun se pikkusenkin kääntyy, on koko laiva ilman vähintäkään epäilystä sen mukaan käännettävä.