Hänen ensimäinen ajatuksensa täällä oli: ja minä raukka kun olen keksinyt "valtakuntani"! Tuossahan ne ovat, jotka pitävät koossa kaikki tyyni ja joita paitsi täydellinen sekasorto syntyisi maailmaan! — Ja mitä minä kuvailen kaikkimääräävästä kohtalosta ihmisen elämässä: tuossahan ovat ne, jotka hallitsevat paitsi omaa kohtaloansa vielä päälliseksi koko kansankin kohtaloa!

Henrikin tuli ihan tukala olla, sillä koko hänen uskonsa tahtoi kutistua yhtä olemattomaksi kuin hän itse oli nurkassansa.

Hän alkoi puolustuksekseen hakea heissä virheitä ja tekikin sen havainnon, että he järjestään puhuivat muka esiintyäkseen toistensa edessä eikä ollenkaan asian vuoksi. Koukkunenäisen asianajajan huolena näytti olevan, ettei hänen vatsansa pönköttänyt vielä kyllin mahtavasti esille, vaikka hän sillä kuinkakin koetti pöyhistellä.

Ollakseen tasapuolinen, Henrik otti veljensä Uunonkin arvosteltavakseen samalla mitalla, mutta huomasi heti, ettei voinut eikä raatsinut tätä nauraa, ja niin hänen tuli kaikkia muitakin sääli.

Uuno oli kasvattanut itselleen neliskulmaisen pukinparran, semmoisen kuin heidän puolueensa vanhalla johtajalla oli, — joka teki hänet sangen perusteellisen ja itseensäluottavan näköiseksi. Erinomaisesti sopi tämä parta hänelle erittäinkin silloin kuin hän silmät rypyssä, hidastuttaen sanojaan ja etusormeaan täristäen käytti usein toistuvaa sanaa "arvelen" jostakin poliitisesti muka tärkeästä asiasta puhuessaan.

Uuno oli sekä kohtelias ja huomaavainen isäntä että myöskin silminnähtävästi hyvin arvonsatunteva puolueenjäsen heidän joukossansa. Häntä sanottiin usein vanhan johtajan nimellä, lisäämällä eteen sana "pikku". Jo nyt, verrattain nuorena, hän ikäänkuin piteli käsissään yleisten asiain langat ja järjesteli niitä mikäli hänestä riippui.

Luulla, että Uuno oli päässyt korkeimpaan huippuunsa, kun oli tehty kansallisen osakeyhtiön tirehtöriksi, olisi kuitenkin ollut suuri erehdys. Hän oli ajateltu erääseen paljon vaikuttavampaan yhteiskunnalliseen asemaan, vaikka se suurelle yleisölle oli vielä salaisuus ja riippui eräästä manööveristä vastapuoluetta vastaan, jolla oli tähän paikkaan oma ehdokkaansa. Nämät kaikki täällä olivat asiaan vihittyjä, ja kysymys, vaikkei siitä puhuttu, keskitti Uunon ympärille kaiken huomion, teki hänestä kaksinkertaisessa merkityksessä illan sankarin.

Kuitenkaan ei Henrik voinut salata itseltään, että Uuno, niin korkealle kuin muuten olikin kohonnut, tuntui hänestä menneen ikäänkuin päinvastoin alaspäin. Tai oikeastaan Henrik oli usein vieläkin kahdenvaiheella hänen suhteensa, ihan niinkuin oli jo silloin kuin ensi kerran tapasi hänet maailmassa, vanhasta kodista erottua: milloin hänestä, kuten äsken, näytti, että Uuno on todella korkealla, milloin taas ihan selvään tuntui, että Uuno on suistunut raakaan, röyhkeään, herjaavaan elämään, ja ainiaaksi häipynyt Henrikin käsistä. Ei Uuno enää koskaan näyttänyt sitä puolta itsestään, joka ilmeni kotona, kun hän itki myytyä varsaa, tai sittemmin pohjanmaan matkalla, tai viimeiksi siinä lapsellisessa äänessä, jolla hän kerran sanoi: "kuules, Henrik, mitä sinä oikein pidät Hannasta?" — Nyt hän taisi elää vaan silloin kuin kysymys oli politiikasta ja kun hän seurusteli puoluelaistensa kanssa. Henrikin seurassa hän ei oikein viihtynyt, ei tiennyt mistä puhua. Samoin hän omassa kodissaan ei tiennyt paljon lapsistaan ja oli jotenkin tyly Hannalle. Hanna kuitenkin yhä entiseen tapaansa katsoi häntä huolestuneena silmiin, niinkuin peläten loukanneensa, ja niinkuin Henrik kuvaili hänen tehneen silloin kuin muinoin toi Uunolle valokuvaansa asemalle.

Herrain keskustelu tuli Henrikille yhä sekavammaksi sen johdosta, että yhä useampi puhui yhtaikaa ja kaikki yhä kovemmalla äänellä. Voimatta seurata mitä sanottiin Henrik taas vaipui arvostelemaan heitä kaikellaisten ulkonaisten merkkien, puhetavan, kasvojenilmeen ja liikkeiden perustuksella, ja kun hänen arvostelunsa jälleen kääntyi tuomitsevaksi ja ivaavaksi, teki hän viimeisen ponnistuksen siitä vapautuakseen. "Tässä minä istun ja ivailen, mutta he ovat kuin ovatkin kohtalon herroja, siksi että he rakastavat enemmän kuin minä. He palvelevat kansaa, mutta minä en palvele ketään."

Tämän ponnistuksen perästä Henrikiä rupesi vähän nukuttamaan, ja hän lankesi taas tuomitsemaan: