"Koko illan istuvat ja haukkuvat vastustajiansa", — ajatteli hän, — "eikä ainoastaan vastustajiansa, vaan oman puolueen vierimmäistä klikkiä!"
Lopulta, kun herrain puhe tuli yhä vaan äänekkäämmäksi, — kun sikarinsavu paksunemistaan paksuni ja totivesiä yhä tuotiin uusia, alkoi Henrikiä niin nukuttaa, ettei hän millään tahtonut saada silmiään pysymään ummistumatta.
"Palvelevat", — ajatteli hän, heräsi ja huomasi, että hän oli arveluttavasti nuokauttanut päätään. Onneksi ei ollut kukaan huomannut.
Henrik nousi ja meni pois suuresta vastaanottohuoneesta. Samassa hän heti virkosi.
Hän kulki Uunon korkean, valkosen salin läpi, johon oli myöskin sijoittunut muutamia herrasryhmiä, — meni ja raotti ruokasalin ovea.
Siellä oli kaikki jo järjestyksessä. Ainoastaan joku palvelijoista kiiti kuulumattomasti sipsittäen korkkimattoisella permannolla viinilasien kanssa, ja toinen, seisten varpaillaan, koetti kurottautua ottamaan jotain mahonkisen bufettikaapin ylimmältä hyllyltä. Pitkä ruokapöytä oli komeasti katettu seisovaa illallista varten. Kaksi korkeata hedelmämaljaa oli sen kummassakin päässä, ja omituinen, kukilla koristettu desäärilinna keskellä. Servietit olivat mitä merkillisimmällä tavalla pystyssä, taitettuina viuhkojen muotoon. Veitset ja kahvelit kiilsivät kuin sotarinta.
Henrik pujahti ovesta varpaillaan sisälle ja sulki sen hiljaa jälkeensä.
Molemmat palvelijat tunsivat hänet ja ottivat vastaan kuin kotolaisen. Toinen näistä oli se sama savolainen Anna, jonka Henrik oli nähnyt kauppaneuvoksella ja jonka Hanna hänen mieliksensä oli jälleen hakenut esille ja ottanut omaan palvelukseensa.
— Ehei, onpa teillä täällä laitoksia — ja mimmoiset vaasit! — ylisteli Henrik, ja palvelijat tulivat ja unohtuivat hänen kanssaan pöytää ihailemaan.
Samassa Hanna tuli punaisena kiireissään kyökistä.