— Täälläkö te vaan, — ah, Henrik, sinäkö? Kuules, hyvä Henrik, tule tänne minua auttamaan.
Ja hän vei Henrikin kyökkiin.
Jos oli ruokasalissa hiljaista, niin kyllä ei kyökissä ollut. Siellä rienteli olentoja sinne tänne. Mikä tuhersi jotakin jauhossa, mikä hieroi sinappia, mikä leikkeli sipulia, mikä kaatoi jotakin astiasta toiseen, mikä veti paistia uunista. Hellan luona pihisi ja pohisi ja paukkui, ja sakea paistetun voin savu nousi höyrykuuppaan.
Hanna pisti Henrikin käteen astian ja vispilän ja pyysi vispaamaan munaa ja maitoa omelettia varten.
— Teethän sen, rakas Henrik?
Henrik löysi viileän paikan kyökin ja ruokasalin välisessä solahuoneessa ja istui siihen vispaamaan, jutellen alituisten ohikulkijain kanssa ja saaden koko kyökin hyvälle tuulelle.
Hän jätti kyökin silloin kuin siellä pahin taistelu vasta alkoi: — kun ruokasalin ovi avattiin ja herrat täyttivät sen, tullen salista ja vastaanottohuoneesta isännän opastamina, jatkaen kovaäänistä jutteluansa.
"Jos te palvelette, niin kyllä vaan teitäkin palvellaan!" — ajatteli Henrik sen vankan ihmismuurin takana, joka nyt yhtäkkiä erotti hänet illallispöydästä, — ajatteli noita lukemattomia koksia, palvelijoita, tarjoojia, ja Hannaa itseänsä, joka Uunon tahtoa arvaillen ja palvellen oli koko olemuksensa kohdistanut hänen kyökkiinsä.
Illallisen loppupuolella Uuno, tyytyväisenä onnistuneiden kestien johdosta ja tietämättä kenen puoleen erityisesti kääntyä, pyörähti sydämmen yltäkylläisyydestä Henrikiäkin puhuttelemaan. Hänen iloinen, valloille päässyt mielialansa sai pitkän aikaa asetella läikkymistänsä, ennenkuin hän löysi sen väreen, joka hänestä sopi Henrikille.
— No ja mitäs sinä, Henrik veli? — sanoi hän, venyttäen suoremmiksi liiallisen tyytyväisyyden pyöristämiä poskilihaksia.