Mutta ääneensä hän vastasi Johannekselle näin:
— Vähät siitä taloudesta, mutta kun sinua katsoo, sinua ja Alinaa, niin näyttää niinkuin te olisitte saavuttaneet korkeimman maallisen onnen — ja tekee mieli ruveta pyrkimään samaan.
Johannes yhtaikaa sekä huokasi että naurahti.
— En minä saa sinua koskaan tätä asiata ymmärtämään, — sanoi hän.
Henrik ymmärsi hyvin, mutta vaan nauttiakseen Johanneksen vaivaloisista selityksen ponnistuksista hän ei ollut ymmärtävinään ja vaikeni.
— Jos tahdot tietää, — sanoi Johannes hiljentäen ääntään ja katsahti ympärilleen ikäänkuin tahtoen, ettei kukaan syrjäinen heitä kuulisi, — niin me olemme Alinan kanssa jo kauan sitten tulleet siihen päätökseen, että meidän täytyy päästä vapaaksi toisistamme, ymmärräthän, sillä tavalla vapaaksi.
— No miksi niin?
— "Miksi?" Siksi vaan.
— Tottapa sinulla pitää olla jokin syy.
— Siinäpä se juuri onkin, ettei ole mitään syytä, — muuten vaan pitää. Ja vasta siitä saakka me olemme ruvenneet tulemaan oikein onnellisiksi, nimittäin lähestyneet toisiamme. Voi, voi, kyllä tämä ihmiselämä on sentään merkillinen, — niin syvä ja mittaamaton.