— Menkää nyt te kaikki hakemaan, minä istun tähän ja heti puhdistan mitä te tuotte, niin emme tarvitse kantaa kotiin matoisia, — sanoi mamma.
— Ai, tietääkös mamma, niitä on niin paljon, ei mamma ehdi kaikkia puhdistaa. Minä jään myös tänne, — sanoi Alina ja istui maahan vastapäätä mammaa levittäen esiliinan polviensa yli.
Aarne, Johannes, Mari, jonka Alina oli tuonut myöskin mukaan ja joka oli melkein kaikista iloisin tästä sieniretkestä, ja Henrik menivät koppineen metsään. Ja heidän mennessä mamma oli jo pannut silmälasit alas nenälleen nähdäkseen sienten runkoja, ja puhui paraikaa jotain, katsoen lasien yli ja naurattaen Alinaa, joka kaatoi sieniä kopasta syliinsä esiliinalle.
Johannes kertoi Henrikille myöskin tarkemmin — siitä koulusta, jonka he aikoivat perustaa omille ja kylän lapsille omassa tuvassaan.
— Oppilaan työ, — sanoi hän, — on heti alussa järjestettävä niin, että hän tulee ruumiillisen ja henkisen työn tasapainoon. Katsos, minä, ja sinä, ja tuo renkiraukkani, me emme ole tasapainossa, me olemme yksipuolisia ja vaivaisia, mutta oppilaat täytyy ainakin auttaa tasapainoon, se on äärettömän, äärettömän tärkeätä. Kaikilla voimilla mitä on, ruumiillisilla ja henkisillä, täytyy palvella Jumalaa, eikä kuunnella ketään mistään.
— Voi teitä onnellisia! — sanoi Henrik huokaisten.
Johannes katsoi häneen ja punnitsi mielessään jotakin, ikäänkuin olisi epäillyt Henrikin häntä jossain kohti väärin käsittäneen.
Hän sanoi:
— Sinä taidat luulla, että meillä on kaikki niin hyvin — puutarhat — pellot — hevoset — rengit. Mutta sinä erehdyt suuresti. Koko meidän nykyinen elämämme on nurinpäin, ja me pyrimme ihan toiseen kuin miltä näyttää. Katsos minä nyt olen kerran semmoinen, että voin mennä eteenpäin vaan ihan vähitellen, askel askeleelta. On niin vaikea tulla vähemmällä toimeen ilman totuttuja papin tuloja. Ja niin hullusti on käynyt, että me muka pyrkisimme kaikkien palvelijoiksi, mutta olemme vasta käskevä isäntäväki. Me kuitenkin pyrimme aina, aina vähentämään. Me tahdomme Alinan kanssa supistaa taloutta, — ensiksikin että olisi vähemmän käskyläisiä, yhä vähemmän.
Henrik ajatteli tähän: "Tuohan on aivankuin ensi rakkauden ajoilta, että tyytyisi vaikka mökkiin."