— Entäs mamma? — kysyi Alina.
— Eihän se —
— Pyysitkö sinä edes?
— Emmehän me pyytäneetkään, — vastasi Henrik Johanneksen puolesta.
Alina punastui ja meni lähemmäksi Johannesta, ja sanoi siellä:
— Se on kanssa kaunista itsekkäisyyttä! Sinä tiedät, että mamma on jo kuinka kauan puhunut että pitäisi mennä —
Hän kääntyi kiivaasti, lopettamatta lausettaan, ja meni pois metsästä, kuuntelematta Johanneksen väitteitä. Hän meni itsepäisesti kotiin ja toi kuin toikin sieltä vanhan mamman mukanaan metsään.
— Karkasitte, — sanoi mamma hengästyneenä Johannekselle ja
Henrikille.
— Niin no kun me luultiin — alkoi Johannes sanoa.
Alina meni heidän ohitsensa ja vieläkin rypisti ankarasti silmänsä Johannekselle, joka oli yhtäkkiä saanut jonkinlaisen vasikan-ilon, hyökännyt Henrikin kimppuun ja ruvennut häntä retuuttamaan.