— Sinä minun Alinani, minun Alinani.
— No mitä nyt, mamma kulta?
— Muuten vaan, muuten vaan, — sanoi mamma ja he erosivat molemmat vähän naurahtaen.
Mitä Alinaan tulee, niin oli hän Henrikistä niin miellyttävä, ettei sitä voinut sanoin sanoa. Pienet hyväntahtoiset ikäviivat hänellä jo oli kummankin silmän pielessä, mutta saksalainen nenä ja teräväreunainen tummanpunanen ylähuuli yhä samalla tavalla kuuluivat yhteen. Samallaiset pienet renkaat hänellä oli vieläkin korvissa ja tukka siinä hyvin kiharana. Hänellä oli arkipukuna mustan-sininen kiiltävä leninki ja kaulassa näkyi hieno valkonen kauluksen reuna. Näin hän oli melkein aina.
Alina ilmaisi kuitenkin aivan odottamatta jälkiä entisestä pikaisesta tulisuudestaan, vaikka Henrik jo oli alkanut luulla hänen siitä päässeen kokonaan vapaaksi.
Asia oli tämmöinen.
He olivat kaikki jo kauan sitten aikoneet tehdä kanttarelliretken erääseen metsään ei aivan kaukana talosta. Vihdoin siitä tuli tosi. Johannes ja Henrik hankkivat navetan parvesta korit itsellensä, ja mennessään tarhan ohi, Johannes huusi aitauksen takaa Alinalle, joka leninki kohotettuna teki varovasti matkaa karjakon jäljessä läävään, että nyt mennään, ja heilutti merkiksi tyhjää käsikoppaa ilmassa.
— Jaha, jaha, — sanoi Alina, — menkää te edellä, minä tulen sitten.
Niin he menivät, ja heillä oli jo kopat puolillaan kun Alina tuli.
— Täällä on hirveästi sieniä! — ehti Johannes sanoa hänelle.