Niinkuin kaikki, mitä hiljainen Johannes sanoi ajatuksen alalta, oli kaikkea muuta kuin hiljaista, oli mullistavaa, täynnä melkein raivoisaa hehkua, — niin kuulosti tämäkin nyt-sanottu Henrikistä ensikuulemalta hämmästyttävältä ja oudolta. Hän tarvitsi ainakin sulatus-aikaa. Mutta se, että hän Johanneksen sanoissa tapasi niin paljon juuri sitä mitä hän itsekin oli ajatellut, kiinnitti häntä tenhovasti näihin sanoihin ja hän tunsi taas, kuinka uutta, ihan uutta ainetta oli Johannekselta vuotanut hänen ajatusmaailmaansa.
Mamma oli aivan mummoksi vanhentunut. Tukka oli ihan valkonen. Hän oli aivan hampaaton ja syödä mutusteli huulillansa.
— Niin, — sanoi hän, istuen lasiverannan laveiden rappusten asteelle, sukanneule kädessä ja silmälasit alhaalla nenän päässä: — kuka olisi uskonut, mutta näin sitä on meille käynyt.
— Teillä kaikilla, — jatkoi hän vähän ajan perästä, — on jotakin papasta. Jokainen teistä edustaa yhtä osaa hänen luonteestansa, niin Gabriel, niin Uuno, niin sinä Henrik —
— No millä lailla minä? — sanoi Henrik.
— Sinä erittäin kaikessa ulkonaisessa. Sinulla, tiedätkös on niin kokonaan papan tavat puhua, nauraa, liikkua, että usein katsoessani sinua ajattelen: siinähän sinä olet, Gustaf, ihan semmoisena kuin olit ennen. — Et voi aavistaa, Henrik, missä määrin olet sama.
— Niinkö?
— Mutta enin kaikesta on Johanneksella yhteyttä papan kanssa. Tiedätkö, Henrik, minä sanon sinulle, se oli papan alituinen ajatus: luopua kerran papin virasta. Juuri niinkuin Johannes, niin hänkin sanoi: minä olen pappina palkan vuoksi. Ja vaikka minä kuinka koetin lohduttaa ja osoittaa hänen työnsä hedelmiä, pudisti hän vaan päätänsä. Minun tähteni hän ei ottanut eroa, ei siksi etten olisi suostunut, vaan siksi, ettei hän jaksanut niin suurta askelta enää ottaa. — Nyt on Johannes tehnyt sen, mitä hän ei jaksanut.
Mammalla oli silmät täynnä kyyneleitä.
Näissä muistoissa ja vertauksissa ja punnitsemisissa hän eleli enimmät aikansa, ja ryhtyi mielellään ajatuksiaan kertomaan, jos joku tahtoi kuunnella. Mutta ei hänelle ollut kertominen pääasia, vaan miettiminen. Usein tuli mummoon kuitenkin omituinen tarve lähestyä toisia. Niinpä Henrik kerran näki, kuinka hän tapasi Alinan eteisen ja lasiverannan kynnyksellä ja ilman mitään syytä pysäytti tämän, otti kaulasta ja liikutettuna taputti selkään.