Myöskin ajatteli Henrik käydä heti kaupunkiin tultuaan lääkäriystävänsä luona.
Keskustelut Johanneksen kanssa olivat tässäkin suhteessa paljon selventäneet hänen ajatuksiansa.
Erittäin oli hänelle selvinnyt, kuinka Johanneksen täydellisyyden ihanne todella sopi ihanteeksi mitä erilaisimmilla kehitys asteilla. Ensin hänestä oli näyttänyt ihan mahdottomalta ruveta neuvomaan tätä ihannetta onnettomalle lääkäritoverilleen, joka eli porttojen kanssa. Hänelle oli ollut epäselvänä, kuinka niin laskeutunut ihminen voisi yhtäkkiä muuttua täydelliseksi. Mutta nyt hän ymmärsi, että löytyy lukemattomia asteita alhaalta ylöspäin, ja että ihminen kyllä voi nähdä ylimmän asteen yhdellä katsahduksella, mutta tulla sinne hän voi vaan astumalla jokaiselle erityisesti, alimmasta alkaen, jokaiselle vuorotellen yhä ylemmäs ja ylemmäs. Toverinsa suhteen hänen siis piti menetellä niin, että saisi hänelle yhtaikaa sekä näytetyksi ihanteen että myöskin osoitetuksi mikä oli lähin aste ylöspäin siitä asteesta, millä hän oli. Siinä asiassa piti tarkkaan punnita, ennenkuin saattoi ryhtyä toimeen. Huono on se kelloseppä, joka suurilla hohtimilla tonkii hienon hienoissa pyöräsissä. Sitä varovammin ja huolellisemmin täytyy katsoa eteensä sen, jonka pitäisi virittää jälleen ihmissydämmen. Mutta mitä kauemmin Henrik ajatteli onnetonta ystäväänsä, sitä rakkaammalta jo kuvautuivat tämän piirteet hänen mieleensä ja hänen epäilyksensä sen mukaan väistyivät.
Oli vaan yksi ainoa seikka, joka kovasti painoi Henrikin sydäntä.
Hän oli Johanneksen luona saanut ihan odottamattaan kuulla sen uutisen, että Gabriel oli jo aikaa sitten viettänyt häänsä Ingridin kanssa. Kun muut puhuivat siitä iloisesti ja hänen tietysti olisi myöskin ollut syytä iloita, seisoi hän erillään murretuin mielin. Tietysti tämä asia todisti, että Gabrielilla oli yhä muistissa Henrikin silloinen sydämmetön neuvo, jonka Gabriel tietysti oli kertonut Ingridille ja he nyt olivat jättäneet ilmoittamatta Henrikille häistänsä.
Ensin, kun Henrik läksi Johanneksen luota, valloittivat iloiset ajatukset ja työsuunnitelmat hänen mielensä, mutta mitä kauemmas hän tuli, sitä painavammin kalvoi häntä taas tämä suru, josta hän ei voinut keksiä mitään pääsyä.
"Mutta se taitaa kuulua minun tasapainooni, että minulla aina on elämänilon rinnalla myöskin joku suru painamassa. Ja varmaan se niin pitää ollakin, koska se niin on," — ajatteli hän ja tyytyi taaskin rangaistukseensa eikä miettinyt miten vapautua siitä.
Henrik oli juuri innokkaasti antautunut töihinsä, juuri saanut kaiken huomionsa hereille ja uponnut kirjoihin, kun hän muisti, että hänenhän piti käydä ystävänsä luona. Ensin hän yksinkertaisesti vaan jätti asian tuonnemmaksi, mutta hän muisti uudestaan, ja niin se asia alkoi häntä siihen määrään häiritä, että hän vihdoin väkisin irtautui mieluisasta työstä, ja läksi kuin läksikin ystävänsä luokse.
"Kun nyt vaan osaisin olla kyllin näkymätön", — ajatteli hän koettaen koko sielullaan asettua uudestaan siihen tehtävään, jossa hänen sielunsa oli jo kerran elänyt. Hän kokosi muistosta kaikki ne ajatukset, jotka hän silloin oli synnyttänyt.
"Niin, niin se oli, ja niin minun on menetteleminen: yhtaikaa siis sekä korkein ihanne että myöskin lähin ja luonnollisin askel sitä kohden. Ei mitään alempaa ihannetta, kuten minä ennen neuvoin, vaan täydellisyyden ihanne ja lähin askel sitä kohden. Niin, niin se oli."