Kun Henrik lähestyi rappusia myöten ystävänsä ovea, kuuli hän jo kaukaa sieltä iloisia, epäillyttäviä ääniä — naisääniä, ja huomasi, ettei asianomainen ollutkaan siis yksin. Henrikin tuumat menivät hukkaan, sillä mahdotonta oli tällä kertaa ottaa puheeksi semmoisia monimutkaisia asioita, kuin hän olisi tahtonut, — jos sinne ollenkaan nyt sopi mennä.
Mutta hän ei enää uskonut tämmöisiä omia epäilyksiä, vaan ajatteli, että tottapa näin pitää olla, koska se kerran näin on. Ja koputti.
Äänet heti vaikenivat, ja syntyi kuolonhiljaisuus. Hetken kuluttua kuului eteisestä kopinata ja aivan oikein: tohtori avasi oven.
Henrik huomasi, jo eteisen ja sisäoven välitse, että pöydällä oli pullo, — suuri, keltaista viiniä sisältävä.
— Suo anteeksi, hyvä mies, minulla on täällä pari tyttötuttavaa, mutta ellet välitä, niin tule vaan sisälle.
Huoneessa oli yhä täydellinen hiljaisuus.
— Miksen minä tulisi.
— No tule sitten.
Tavallisella gentlemanisuudella hän auttoi Henrikiä ripustamaan palttoon naulaan, ja kumarteli hänet edellänsä sisälle.
Kaksi hyvinpuettua naista oli asettunut ikkunaan päin seisomaan, selin tulijaan.